Talvisodan pääministerinä Ryti oli selkeä johtaja, jolla oli henkilökohtaista auktoriteettia. Presidentti Kallion jäädessä sairastelun ja epävarmojen kannanottojensa vuoksi syrjään, korostui pääministerin asema entisestään. Ryti myös hoiti presidentin tehtäviä tämän sairauslomien aikana. Yhteiskunnassa vallinneessa yksimielisyyden ilmapiirissä pääministeri toimi ja puhui koko kansakunnan nimissä.
Pääministeri Ryti toimi ja puhui koko kansakunnan nimissä.
Valtioneuvosto oli sodan alettua hajotettu ympäri Helsinkiä, ammattiministerit hoitivat tahoillaan alojensa kriisihallintoa. Siviilisodanjohto ja ulkopolitiikka annettiin keskitetysti pääministerin ja tämän sisäpiirin hoidettaviksi, joka kokoontui turvassa Suomen pankin kellarihuoneessa.
Eduskunta kokoontui Kauhajoella vuosina 1939-1940. Suomi oli Euroopan sotaa käyvistä maista toinen (Iso-Britannian ohella), jossa parlamentti jatkoi työtään keskeytyksettä läpi sodan.
Kuva: Vilho Heinämies / Eduskunta
Eduskunta evakossa
Eduskunta lähti sotaa pakoon Kauhajoelle, jossa se pysyi syrjässä päätöksenteosta helmikuuhun puoliväliin 1940 asti ja oli tuon ajan tietämätön tärkeistäkin muutoksista. Eduskunnassa kuitenkin vallitsi laaja yhteisymmärrys, ja vuoden 1940 budjetti hyväksyttiin vauhdilla. Oppositiota ei ollut muualla kuin O.W. Kuusisen perustamassa Neuvostoliitolle myötämielisessä Terijoen nukkehallituksessa.
Valtaa kertyi poikkeuksellisen paljon hallitukselle ja ylipäällikkö Mannerheimille.
Valtaa kertyi poikkeuksellisen paljon hallitukselle ja ylipäällikkö Mannerheimille. Presidentti Kallio jaksoi kuitenkin muistutella hallitusta parlamentarismin periaatteesta esimerkiksi tiedustellen, oliko se antanut eduskunnalle tarpeeksi töitä ja painostaen ministereitä matkustamaan Pohjanmaalle valtiopäivien avajais- ja päättäjäistilaisuuksiin.
Kallio loi yhteishenkeä
Presidentti Kallion rooli talvisodan aikana ei kuitenkaan ollut merkityksetön: hän toimi kansan yhtenäisyyden ja puolustustahdon suosittuna symbolina Mannerheimin tapaan. Presidentti vieraili usein erilaisissa tilaisuuksissa luomassa yhteishenkeä. Suomen talvisota sai poikkeuksellisen paljon kansainvälistä huomiota ja myötätuntoa ja Kallion puheita levitettiin ulkomaillakin. Kallio korosti Suomen käyvän taistelua länsimaisen vapauden ja sivistyksen puolesta vanhan imperialistisen Venäjän perillistä vastaan.
Talvisota sai poikkeuksellisen paljon kansainvälistä huomiota ja myötätuntoa.
Keskeinen vallankäyttäjä oli kuitenkin pääministeri Ryti, joka päätti talvisodan rauhasta armeijan kannalta viime hetkillä. Hän säilytti hermonsa äärimmäisen vaativassa päätöksentekotilanteessa ja teki päätöksen kylmän analyysin pohjalta. Hallitus joutui taipumaan katkeraan rauhaan odotettuaan turhaan tukea länsivalloilta. Kallio hyväksyi 12.3.1940 valtakirjan Moskovaan matkustavalle rauhanvaltuuskunnalle allekirjoittaa rauhansopimus. Suomi menetti seuraavana päivänä solmitussa rauhassa enemmän maa-alueita kuin taisteluissa rintamalla.
Matkalla Kaitjärvelle, jossa evakkojuna lastataan.
Kuva: SA-kuva
Rauhansopimus
Moskovassa maaliskuun 13. päivänä 1940 allekirjoitetussa Moskovan rauhansopimuksessa Suomi menetti Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan, Sallan-Kuusamon alueen, Suomen osan Kalastajasaarentoa Petsamosta sekä Suomenlahden ulkosaaret. Lisäksi Suomi joutui vuokraamaan Hangon 30 vuodeksi. Ainoa myönnytys neuvotteluissa oli, ettei avunantosopimuksesta tullut mainintaa.
Alueluovutukset muuttivat merkittävästi Suomen elinkeino- ja väestörakennetta.
Alueluovutukset muuttivat merkittävästi myös maan elinkeino- ja väestörakennetta. Suomi oli kuitenkin saavuttanut tärkeimmän tavoitteen, itsenäisyyden. Neuvostoliittokin maksoi omat oppirahansa. Sen armeija ei selvinnyt äärimmäisen vaikeissa talvioloissa, mikä johti naapurimaassa näin puolustusvoimien suuriin uudistuksiin. Suursota muualla oli vielä kesken. Moskovan rauha oli luonteeltaan sittenkin välirauha. Niin sitä puolustusministeri Juho Niukkanen ja pääministeri Ryti kutsuivatkin.
Valta keskittyy pääministerille
Maan suruliputtaessa rauhaa Kallio valoi tulevaisuudenuskoa radiopuheellaan. Hän kehotti kokoamaan voimat yksimieliseen rakennustyöhön ja kiitti suomalaisten kansallistunnon ja kunnian säilymistä. Hän sanoi myös toivovansa, että pohjoismaisen puolustusliiton välttämättömyys oli selvinnyt myös naapurimaille. Neuvostoliitto tyrmäsi nopeasti Kallion kommentin, pitäen sitä hyökkäävänä ja rauhansopimuksen vastaisena. Pohjoismaisen puolustusliiton idea ei ollut yksin Kallion, siitä oli keskusteltu talven aikana hallituksenkin piirissä. Hankkeen ajoitus oli kuitenkin väärä.
Valtion johto sisä- ja ulkopolitiikassa alkoi keskittyä pääministeri Rytille.
Rauhan solmimisen jälkeen Ryti jatkoi pääministerinä toisessa hallituksessaan. Presidentti Kallio ajautui sairastelunsa vuoksi syrjään. Valtiollinen johto niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin keskittyi pääministeri Rytille. Mannerheim puolestaan kasvatti vaikutusvaltaansa ylipäällikkyyden säilyessä hänellä, vaikka tasavallan presidentin olisi tullut rauhan palattua ottaa sotatilan vallitessa luovuttamansa armeijan ylipäällikkyys takaisin itselleen.
Poliittisia levottomuuksia
Hallituksen tärkeimpänä tehtävänä vuoden 1940 jännittyneissä oloissa oli rauhansopimuksen velvoitteiden vaikea toteuttaminen. Neuvostoliitto jatkoi painostustaan ja lisäsi vaatimuksiaan. Se tuki myös aktivoituneen suomalaisen äärivasemmiston toimintaa ja toistuvat mielenosoitukset kiristivät yhteiskunnallista ilmapiiriä. Valtiovarainministeriksi siirtynyt Tanner joutui Neuvostoliiton vaatimuksesta eroamaan hallituksesta elokuussa.
Talvisodan jälkeen nopeasti noussut äärivasemmisto muodosti ongelman valtiojohdolle.
Talvisodan jälkeen yllättävän nopeasti noussut äärivasemmisto muodosti ongelman valtiojohdolle. Toiminta oli jopa uhkaavaa ja se sai poliittista tukea sekä Neuvostoliiton Helsingin -lähetystöltä että Moskovasta. Rytin hallitus ryhtyi hillitsemään levottomuuksia kovin ottein. Tapahtumien ollessa kuumimmillaan Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov lausui mielipiteenään, että Suomen hallituksen suhtautuminen SNS-ystävyysseuraan mittasi maiden välisiä suhteita. Baltian maiden liityttyä Neuvostoliittoon Kreml ei kuitenkaan enää ollut kiinnostunut Suomen äärivasemmistosta.
Ulkopolitiikan linjauksia
Pääministerin ulkopoliittinen linja talvisodan jälkeen oli sama kuin ennenkin sotienvälisen ajan valtionjohdossa: Ryti oli ajanut pohjoismaista yhteistyötä ensimmäisten joukossa jo 1920-luvun alussa. Talvisodan aikana ja sen jälkeenkin pääministeri pyrki suhteiden lujittamiseen Ruotsin kanssa. Neuvostoliitto, jonka tavoitteena oli 1930-luvulla ollut eristää Suomi muusta Pohjolasta omaan etupiiriinsä, esti nytkin Suomen ja Ruotsin lähentymisen ja puolustusliiton, mikä lopulta ajoi Suomen Saksan kannalle.
Neuvostoliiton tavoitteissa oli edelleen Suomen eristäminen muusta Pohjolasta omaan etupiiriinsä.
Rauhan aikana pääministerin johtoasema ulkopolitiikassa säilyi ja vieläpä vahvistui, kun Rytin toisen hallituksen ulkoministeriksi tuli Tannerin jälkeen poliittisesti kokematon Rolf Witting, joka ei pystynyt harjoittamaan ulkopolitiikkaa Rytin ohi. Salkuton ministeri, talvisodan sotakabinetin keskeinen jäsen J. K. Paasikivi jätettiin pois hallituksesta ja lähetettiin Moskovaan, missä hän joutui syrjään kansallisesta ulkopolitiikasta. Rauhan solmimista vastustaneen maalaisliittolaisen Juho Niukkasen tilalle puolustusministeriksi tuli kenraali Rudolf Waldén, jonka nimittäminen irrotti puolustusministeri-instituutiota parlamentaarisesta vastuusta ja veti sitä lähemmäs sodanjohtoa. Mannerheim luotti puolustusministeriin täydellisesti, ja mitä ilmeisimmin juuri hänen pyyntönsä sai kenraalin ottamaan vastaan tehtävän.
Vallanvaihdos odottavissa tunnelmissa
Talvisodan aikana Suomen suhteet Saksaan olivat viilenneet, mutta samalla oli lähennytty länttä. Huhtikuussa 1940 Suomi oli ollut vähällä allekirjoittaa sotakauppasopimuksen brittien kanssa, mikä olisi tehnyt Suomesta osan Ison-Britannian johtamaa taloudellista etupiirialuetta. Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan kuitenkin katkaisi Suomen yhteydet länteen. Tämän jälkeen Suomi kääntyi Ruotsin puoleen, mutta ensin Neuvostoliitto ja sitten Saksa esittivät siitä paheksuntansa, minkä jälkeen suuntautuminen Saksaan alkoi näyttää ainoalta varteenotettavalta vaihtoehdolta.
Yhteistyö Saksan kanssa alkoi näyttää ainoalta varteenotettavalta vaihtoehdolta.
Presidentti Kallio jätti virallisen eroilmoituksensa 27.11.1940. Lokakuussa eduskunta oli hyväksynyt poikkeuslain, jonka nojalla uuden presidentin valinnan suorittaisivat vuoden 1937 valitsijamiehet. Syynä esitettiin se, ettei siirtoväestöä ollut ehditty henkikirjoittaa uusiin asuinkuntiinsa, ja toisaalta vaalikampanja haluttiin välttää jo ennestään sotaisassa maailmanpoliittisessa tilanteessa. Uusi presidentti valittaisiin lisäksi vain Kallion kesken jääneen kauden loppuajaksi eli noin kahdeksi vuodeksi. Vaalien alla presidentin tointa jo hoitanut Ryti oli tärkeässä roolissa, sillä hänen presidenttiyttään ei vastustanut Neuvostoliitto, Saksa tai Iso-Britannia. Kansallisen yksimielisyyden nimissä myös Mannerheim asettui kannattamaan Rytiä tulevaksi presidentiksi.
Ryti presidentiksi
Siinä missä Kallio ylläpiti talvisodan aikana kansan yhteishenkeä, osoitti Ryti presidenttikautensa aikana kyvykkyytensä kriisijohtajana. Ryti sai presidenttinä vaikutusvaltaisemman aseman kuin kukaan hänen edeltäjistään. Samassa prosessissa eduskunta luonnollisesti koki tappion, sillä parlamentaarisen järjestelmän päätöksenteon hitauden sekä useimpien asioiden arkaluonteisuuden takia kysymyksiä ei haluttu alistaa eduskuntakeskustelulle.
Ryti sai presidenttinä vaikutusvaltaisemman aseman kuin kukaan hänen edeltäjistään.
Mannerheim oli maanpuolustuksen kannalta jo itseisarvo ja korvaamaton omassa asemassaan. Välirauhan ja jatkosodan aikana itsenäistä puolustusministeri-instituutiota ei syntynyt, vaan valtiovalta jakautui kahden toimijan välille. Mannerheim hallinnoi Mikkelin päämajassa sotilasesikuntaansa, Rytillä oli hallituksen sisärenkaansa. Molemmat puolet joustivat, mihin hallituksella oli ehkä suurempi paine, sillä Mannerheim oli jo itseisarvoisessa asemassaan ja korvaamaton.
Poliittisen johdon kyvyttömyyttä kontrolloida sotilasjohtoa selittää jo autonomianaikainen instituutioiden muotoutuminen. Sotilaallinen johto oli jäänyt alusta alkaen etäiseksi poliittiselle johdolle ja itsenäisyyden aikana presidenteillekin, joiden tärkeimpiä tehtäviä sillä saralla oli ollut sotaväen päällikön nimittäminen. Mannerheimin henkilökohtaista valta-asemaa selittävät puolestaan hänen henkilöhistoriansa sekä kriisiaikana tehdyt käytännön järjestelyt. Puolustusministerit vaihtuivat tiuhaan.
Ajautuminen jatkosotaan
Keväällä 1941 Suomessa alettiin suhtautua yhä myönteisemmin saksalaissuuntaukseen, kun viitteitä kolmannen valtakunnan ja Neuvostoliiton välisestä yhteenotosta alkoi ilmaantua. Tapahtumien kehitys nostatti toiveita saada hyvitys talvisodasta. Tuolloin valtiojohdossa Suomen selviytymiskeinona nähtiin aktiivinen taistelu, ja Saksan voittoon uskottiin presidenttiä myöten.
Saksan voittoon uskottiin jatkosodassa presidenttiä myöten.
Muodollista sitoutumista Saksaan haluttiin kuitenkin välttää. Millainen olisi liiaksi Saksaan sidotun maan tilanne venäläisten edessä? Hallituksen sisärenkaan tilannearviossa keskeisellä sijalla oli pelko siitä, että Neuvostoliitto tähtäisi Suomen miehitykseen. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta ja Ryti hyväksyivät sitoutumisen sotaan kesäkuussa 1941.
Sodan ennakointia
Hallituksen sisäpiiri salasi lähentymisen yksityiskohdat sekä hallituksen ulkorenkaalta, että eduskunnalta ja puolueilta, ja verhoutui puolueettomuuspolitiikan julkisivun taakse. Vielä kesäkuun 1941 ensimmäisellä viikolla ainoastaan poliittinen sisäpiiri tiesi tilanteen todellisen laidan. Kun sodan väistämättömyys tajuttiin, presidentti esitti tilanteen ensin vain suurimman puolueen SDP:n johtajalle Tannerille, eduskunnan puhemiehelle Väinö Hakkilalle ja hallitukselle, jonka annettiin vielä uskoa, että tilanteeseen oli päädytty kokonaan suomalaisista riippumatta ja toivoa konfliktin välttämisestä oli edelleen.
Aluksi ainoastaan poliittinen sisäpiiri tiesi todellisen laidan sodan väistämättömyydestä.
Salailuista huolimatta rauhan säilymiseen ei luotettu. Usko sodan syttymiseen levisi nopeasti niin kansan parissa kuin puolueissakin, joissa melko yleisesti oltiin siihen valmiita. Kun parlamentaarikkojen käynnistä presidentin luona oli kulunut vain neljä päivää, 25. kesäkuuta 1941 venäläiset koneet pommittivat 19:ää suomalaista paikkakuntaa ja pääministeri Rangell totesi eduskunnassa pitämässään puheessa maan olevan sodassa.
Rytin radiopuhe
Presidentti Ryti joutui antamaan todellisen retoriikan näytteen seuraavan päivän radiopuheessaan 26.6.1941: ”Rauhaa rakastava kansamme, joka toista vuotta on jännittänyt kaikki voimansa äärimmilleen rakentaakseen maansa jälleen kukoistukseen edellisen sodan jäljiltä, on taas joutunut raa’an hyökkäyksen kohteeksi. Jälleen kerran on sama vihollinen, joka runsaan puolen vuosituhannen kuluessa on lyhyin väliajoin yhteensä noin 100 vuotta hävittäen, murskaten ja murhaten käynyt sotia pientä kansaamme vastaan, tunkeutunut alueellemme surmaten lentoaseellaan rauhallisia kansalaisia, pääasiassa vanhuksia, naisia ja lapsia, ja tuhoten rauhallisten kansalaisten omaisuutta.”
Rytin puhe esitti suomalaiset kollektiivisena uhrina, jota moraaliton hyökkääjä jälleen kerran ahdisti.
Rytin puhe esitti suomalaiset kollektiivisena uhrina, jota moraaliton hyökkääjä jälleen kerran ahdisti. Hänen mukaansa Neuvostoliiton pyrkimyksenä oli tuhota Suomen itsenäisyys. Ryti vetosi puheessaan puolustusvoimien taistelutahtoon ja niiden ylipäällikköön auktoriteettina, johon kansalaiset voivat kohdistaa luottamuksensa ja uskonsa.
Vanhat rajat ylitettiin
Sotatoimissa Suomi saavutti elokuun loppuun mennessä vanhat rajat lähes kaikilla rintamilla. Luovutettujen alueiden takaisin ottamista kannatettiin yleisesti. Kun vanha raja ylitettiin Venäjän itäkarjalaisille alueille, mielialat kotirintamalla saivat säröjä. Paheneva työvoimapula antoi aihetta kritisoida miesten käyttöä hyökkäyssotaan. Päätös vanhan rajan ylittämisestä Laatokan Karjalassa, mitä korkein upseeristo oli kannattanut alusta alkaen, tehtiin Mikkelin päämajassa puhtaasti sotilasvoimin. Hallituksessa sosiaalidemokraattiset ministerit Tanner, K.A. Fagerholm ja Mauno Pekkala vastustivat sitä. Presidentti Ryti kannatti etenemisen jatkamista lokakuussa saavutetun Syvärin ja valloitetun Petroskoin jälkeenkin.
Jatkosodan toisen talven jälkeen voitontunto ja usko saksalaisiin alkoi hiipua.
Jatkosodan toisen talven jälkeen voitontunto ja usko saksalaisiin alkoi hiipua. Ryti valittiin uudelleen tasavallan presidentiksi 1.3.1943 vaalien ensimmäisessä äänestyksessä 269 äänellä. Ennakkotunnusteluiden perusteella Mannerheim olisi voittanut istuvan presidentin äänin 152–148. Tämä oli hänelle kuitenkin liian pieni ero arvovaltansa asettamiseksi pelilaudalle, joten hän luopui ehdokkuudesta.
Joulun viettoa komentokorsussa etulinjalla vuonna 1941. Sodan kauheuksien keskellä pidettiin kiinni arjen ja juhlan perinteistä.
Kuva: SA-kuva
Hallituksen rooli vahvistuu
Presidentinvaalien jälkeinen muutos oli, että valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunta ja yleisistunto palasivat institutionaalisen päätöksentekijän rooliinsa. Parlamentarisminkin tila parani hieman, kun hallitus ryhtyi tiedottamaan eduskunnalle ulkopoliittisista ja sotatoimiin liittyvistä toimistaan entistä paremmin ja haki siltä myös tukea niille. Mahdollisimman laajat piirit haluttiin nyt merkittävän ratkaisun taakse: johtavat poliitikot eivät voineet kantaa vastuuta yksin niin suurista valinnoista kuin rauhan teko.
Mahdollisimman laajat piirit haluttiin rauhanteon ratkaisun taakse.
Uudeksi pääministeriksi nousi vaikeiden neuvottelujen ja useiden ehdokkaiden jälkeen pitkän linjan kokoomuslainen professori Edwin Linkomies, joka uskalsi olla eri mieltä myös Mannerheimin kanssa ja piti Rytiä ehdottoman lojaalina hallituksen jäseniä ja ylipäällikköä kohtaan. Pääministerin mukaan presidentin arvostettaviin piirteisiin kuului, ettei hän selitellyt asioita parhain päin eikä puhunut selän takana. Uusi pääministeri kuitenkin heikensi presidentin johtopaikkaa hallituksen sisäpiirissä ja haali itselleen aloitteita. Uuden hallituksen myötä myös eduskunta ja puolueet halusivat vahvistaa vaikutusmahdollisuuksiaan.
Korsukeskuksen arkea jatkosodan aikana vuonna 1944.
Kuva: SA-kuva
Jatkosodan vaikea loppuvaihe
Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi Karjalankannaksella 9.6.1944 ja mursi Suomen pääpuolustusaseman. Pääpuolustuslinja Vammelsuu-Taipale oli murrettu kymmenessä päivässä ja Viipuri valloitettiin vain pienin venäläistappioin. Suomen rauhantiedusteluihin Neuvostoliitto vastasi vaatien ehdotonta antautumista. Asiat vauhdittuivat kesäkuussa, kun valtakunnanulkoministeri Joachim Ribbentrop saapui Hitlerin käskystä Helsinkiin 22.6. tapaamaan ulkoministeri Henrik Ramsayta ja presidentti Rytiä. Useamman päivän neuvotteluissa Ribbentrop painotti, ettei Suomi saisi solmia erillisrauhaa ilman Saksan suostumusta.
Saksa vaati Suomelta poliittista sitoumusta, jota suomalaiset olivat vältelleet.
Saksa vaati Suomelta poliittista sitoumusta, jota suomalaiset olivat vältelleet sodan alusta asti. Nyt Saksa oli jo häviöllä, eikä siihen kannattanut kytkeytyä. Sitoutumalla poliittisesti Saksaan Suomi menettäisi myös voittajavaltioille antamansa selityksen erillissodasta. Presidentti Ryti allekirjoitti sopimuksen yksityishenkilönä, mikä riitti Hitlerille. Sen jälkeen Saksa vihdoin antoi pyydettyä apua, 70 lentokoneen Lento-osasto Kuhlmeyn, panssarinyrkkejä ja panssarikauhuja neuvostojoukkojen uusimpia panssareita vastaan sekä kipeästi kaivattua viljaa.
Erillisrauha
Rintaman katastrofaalista tilannetta vahvistuksetkaan eivät kuitenkaan voineet pelastaa. Heinäkuun puolivälissä saavutettu Tali-Ihantalan suuri torjuntavoitto antoi aikaa hetken hengähtää. Kun erillisrauhan neuvottelut alkoivat, presidentti Ryti syrjäytettiin erillisrauhahankkeen mukana.
Erillisrauhan esitys oli merkittävä käänne hallituksen politiikassa.
Erillisrauhan vaihtoehto oli ollut esillä jo loppuvuonna 1941, jolloin sitä olivat pohtineet sisäpiiriläiset Mannerheim, Ryti, Rangell, Waldén, Witting, Kivimäki ja Tanner. Kuitenkin vasta Stalingradin saksalaistappion jälkeen helmikuussa 1943 hallitus asetti erillisrauhan tavoitteekseen. Tämä oli merkittävä käänne hallituksen politiikassa.
Mannerheim presidentiksi
Kun Rytin tekemästä Ribbentrop-sopimuksesta oli uudessa tilanteessa päästävä pian irti, valtioneuvosto esitti eduskunnalle, että oli ”osoittautunut toivottavaksi keskittää ylin toimeenpanovalta sekä sotilas- että siviilihallinnon alalla samalle henkilölle”. Ryti oli ilmoittanut luopuvansa toimestaan ja lausunut, että Mannerheim tulisi nimittää hänen seuraajakseen.
Mannerheim ei halunnut ottaa vastaan tehtävää ennen kuin Ryti eroaisi, eikä Ryti erota ennen kuin Mannerheimin suostuminen valtionpäämieheksi oli varmaa. Asiassa päästiin lopulta Tannerin aloitteesta herrasmiessopimukseen Mikkelin päämajassa kasvokkain tehdyillä lupauksilla 28.7.1944.
Rauhanneuvottelut
Mannerheim tarttui rauhanneuvotteluihin tasavallan presidenttinä. Rauhantunnusteluihin venäläisten kanssa ryhdyttiin 25.8.1944 ottamalla yhteys Tukholman kautta Moskovaan neuvottelujen aloittamiseksi. Suomalaiset lopettivat sotatoimet 4.9. ja venäläiset vuorokautta myöhemmin. Nöyryyttävä aikaero mainitaan rauhansopimuksessakin.
Rauhanneuvottelijat saivat alistua vahvemman pompotteluun.
Neuvottelemaan 7.9. lähti Suomen valtuuskunta: pääministeri Hackzell, ministeri Waldén, kenraalit Erik Heinrichs ja Oscar Enckell sekä neljä asiantuntijaa. Pääministeri Hackzell johti neuvotteluvaltuuskuntaa halvautumiseensa asti. Valtuuskunta sai alistua vahvemman pompotteluun.
Kallis rauhansopimus
Kimmo Rentolan mukaan Molotov oli raivonnut allekirjoitusten viipymisestä ja uhannut Suomea miehityksellä, jota oli Molotovin mukaan jo valmisteltu. Hackzellia Moskovaan korvaamaan lennätetty ulkoministeri Carl Enckell joutui Molotovin erityisen raivon kohteeksi tämän purkaessa mieltään Suomen veristä ja rikollista hallitusta kohtaan.
Rauhansopimuksen ehtoja pidettiin pelottavina, mutta ne oli pakko hyväksyä.
Eduskunta hyväksyi välirauhansopimuksen 19.9.1944 varhain aamulla ja se allekirjoitettiin Moskovassa samana päivänä kello 12:30. Rauhansopimuksen ehtoja pidettiin kauheina, ja Mannerheimista ne olivat suorastaan pelottavat, mutta ne oli pakko hyväksyä. Moskovan välirauhansopimus palautti talvisodan jälkeiset rajat, mutta lisäksi Suomi menetti Petsamon sekä lupasi vuokrata Neuvostoliitolle Porkkalan ja maksaa 300 miljoonan dollarin sotakorvauksen.
Lapin sota
Rauhansopimuksen ehtojen täyttämisellä oli tuhoisampiakin seurauksia, jotka tunnetaan Lapin sotana. Varovasti laskelmoivan Mannerheimin mielestä saksalaisten olisi annettava perääntyä rauhanomaisesti, ja aktiivisempaan karkottamiseen Pohjois-Suomesta ryhdyttävä vasta valvontakomission uhkailun edessä. Saksalaisille annettu demobilisaatioaikataulu oli kuitenkin epärealistisen kireä, eivätkä suomalaiset onnistuneet saamaan siihen joustoa.
Saksalaiset joukot vetäytyivät poltetun maan taktiikalla ja tuhosivat Rovaniemen kauppalan rakennuksista noin 90 prosenttia.
Syksyllä 1944 Lapissa oli 220 000 saksalaista. Neuvostoliitto toivoi suomalaisten sitovan saksalaisia joukkoja, jotta sen oma hyökkäys Petsamoon onnistuisi. Samalla se kuitenkin vaati Suomen armeijan saattamista rauhan kannalle. Armeijan vahvuus laskettiin vuoden 1939 tasolle Neuvostoliiton vaatimuksesta, vaikka se vaikutti haitallisesti Lapin sotaan. Saksalaisten käyttämä poltetun maan taktiikka koski aluksi vain armeijan rakennelmia, mutta levisi myöhemmin tarkoittaman kaikkia asumuksia. Lokakuun puolivälissä Rovaniemen kauppalan rakennuksista tuhottiin arviolta 90 prosenttia. Marraskuun loppuun mennessä saksalaiset olivat poistuneet suuresta osasta Lappia. Viimeiset joukot poistuivat Suomen maaperältä 27.4.1945. Suomen armeijan tappiot Lapin sodassa olivat 774 kaatunutta, saksalaisia kaatui noin tuhat.
Mannerheim vetäytyy vallasta
Mannerheimin ote sisäpolitiikasta kirposi lopullisesti Paasikiven toisen hallituksen astuttua tehtäväänsä marraskuussa 1944. Erotuksena edellisiin se oli selkeästi pääministerin hallitus. Paasikivi valitsi itse useimmat ministerinsä, vain ulko- ja puolustusasioita hoitavista henkilöistä hän sopi tasavallan presidentin kanssa. Keväästä 1945 lähtien keskusteltiin laajalti jo presidentin erostakin. Hänen symboliarvostaan kertoo paljon se, että hän sai huolestuneilta kansalaisilta päivittäin kirjeitä, joissa häntä pyydettiin jatkamaan tehtävässään. Paasikivi arveli, että Mannerheim jäi paikalleen, koska halusi tukea maan stabiloitumista.
Paasikivi otti parlamentaarisena pääministerinä ohjat käsiinsä.
Parlamentaarisen kansanvallan perusarvot, puoluepelin kiemurat, siviilihallinnon yksityiskohdat ja poliittiset henkilösuhteet olivat kuitenkin toisen aikakauden ylimykselle vieraita. Mannerheim ei saanut alun alkaenkaan otetta uudistuvasta poliittisesta kentästä, ja tehtävästään ja merkityksestään hyvin tietoinen J. K. Paasikivi otti parlamentaarisena pääministerinä ohjat käsiinsä. Marsalkan henkilökohtainen arvovalta toki säilyi loppuun saakka, vaikkei hänelle juuri tarjoutunut enää tilaisuutta sen käyttämiseen.
Erimielisyys maanhankintalaista
Mannerheim ei juuri tehnyt itsenäisiä päätöksiä tasavallan presidenttinä. Vain kerran hän yritti tosissaan vaikuttaa lainsäädäntöön. Tämä tapahtui keväällä 1945, kun hänen kautensa merkittävintä lainsäädäntöhanketta, maanhankintalakia oltiin muokkaamassa. Lailla hankittiin maata siirtoväelle, veteraaneille ja kaatuneiden omaisille. Vaikka suurin osa jaettavasta maasta otettiin valtiolta, kunnilta, yhdistyksiltä ja säätiöiltä, myös yksityisiä suurtiloja pakkolunastettiin. Presidentti suhtautui epäilevästi lakiin, joka sisälsi laajoja sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia ja puuttui yksityisomistukseen.
Presidentti suhtautui epäilevästi maanhankintalakiin, joka sisälsi laajoja sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Asia oli Mannerheimille niin henkilökohtainen, että hän pohti jälleen kerran eroamistaankin, mikäli esitys hyväksyttäisiin. Lopulta hän kuitenkin hyväksyi Paasikiven taivuttelemana valtioneuvoston enemmistön kannan mutta merkitsi pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä. Menettely maanhankintalain läpiviemisessä osoitti, miten pieni painoarvo presidentin näkemyksillä ja sanalla yhteiskunnan kehittämisessä ja poliittisen johdon sisäisessä valtapelissä silloin oli. Eduskunta ja hallitus olivat vahvan pääministerin takana.
Jälleenrakennus vakauttaa hallintoa
Jälleenrakennuksen myötä siirryttiin aktiiviseen valtioon, kun kotiutukset, karjalaisten asuttaminen ja sotakorvaukset oli hoidettava. Työmarkkinajärjestöt alkoivat vaikuttaa hallituksen työskentelyyn, ja valtioneuvosto näyttäytyi usein sovitteluareenana myös puoluesuhteille. Työskentelytavassa tapahtui siirtymä hallintokollegiosta työryhmän toimintatapojen suuntaan.
Työmarkkinajärjestöt alkoivat vaikuttaa hallituksen työskentelyyn.
Paasikiven pääministerikaudella hallituksen työskentely oli kuitenkin hyvin johtajakeskeistä. Ministeristön vastuu oli yhteinen, pääministerin henkilökohtainen. Sodanjälkeisessä valtionhallinnossa ulkopolitiikka irtaantui melko nopeasti omaksi toiminnan lohkokseen. Se ei enää riippunut sisäpolitiikan asettamista ehdoista kuten edellisellä vuosikymmenellä. Ajatus puolustusyhteistyösopimuksesta osoitti todellisuudentajua Suomen asemasta. Pidettiin selvänä, että Saksan hävittyä sodan Neuvostoliitto hallitsisi Itämerta.
Itsenäisyyden kannalta oli olennaista, että Suomi oli ainoa toisen maailmansodan hävinnyt maa, jota ei miehitetty ja joka sai säilyttää poliittisen järjestelmänsä. Ison-Britannian ohella vain Suomen parlamentti saattoi myös sotavuosina kokoontua säännöllisesti. Vuonna 1939 valitun eduskunnan toimikausi muodostui sotavuosien oloissa poikkeuksellisen pitkäksi, aina vuoteen 1945 saakka, kun eduskunnan vaalikausi aina vuoteen 1954 asti oli kolme vuotta, sittemmin neljä vuotta.
Sodan jälkitoimia
Välirauhansopimuksen ehtojen täyttämistä saapui valvomaan liittoutuneiden, Suomen tapauksessa Neuvostoliiton, valvontakomissio, jolla oli lähes diktatoriset valtuudet. Asekätkentäjuttu oli kiusallinen episodi Moskovan luottamusta tavoittelevalle Suomelle. Paasikiveltä vaadittiin syytettyjen rankaisemista ja heidät pidätettiin. Sekä armeija että hallitus joutuivat koville. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta päätyi uskomaan, että hankkeen takana oli ollut päämaja.
Sotarikosten tutkinta
Välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan Suomen oli toimittava yhteistyössä liittoutuneiden kanssa myös sotarikollisten saattamiseksi vastuuseen. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti vaikutti Suomen valtiolliseen asemaan ja oli horjuttaa myös Mannerheimia. Pääministeri Paasikivi totesi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin poliittisen välttämättömyyden ja ryhtyi itse aktiivisesti edistämään lakiprosessia, asetti tuomioistuimet, otti vastuun pidätyksistä ja painosti valvontakomission määräyksestä tuomioistuimen koventamaan tuomioita. Hänen kanssaan yleistä mielipidettä sotasyyllisyysasiassa johti oikeusministeri Urho Kekkonen, joka hoiti pääasiallisesti käytännön järjestelyt.
Paasikiven johtama tutkintakomissio laati ennakkoraportin jatkosodan alun tapahtumista. Sen mukaan päämajalla oli ollut vuonna 1941 suuri vaikutus maan harjoittamaan sisä- ja ulkopolitiikkaan. Luettuaan ennakkoraportin Mannerheim totesi Paasikivelle, ”että siinä tahdotaan panna syy puolustusvoimien ylipäällikön niskaan.” Kuten asekätkentäjutusta myös seuranneesta sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä presidentti selvisi kuitenkin puhtain paperein, vaikka ei vakuuttanutkaan kaikkia syyttömyydestään. Hänen suuri arvovaltansa, vuosikymmenien kuluessa rakennettu asemansa ja hänelle lojaalit vaikutusvaltaiset henkilöt suojelivat häntä.
