Edellinen: Valtiopolitiikan vakaantuminen ja paluu arkeen 1946–1956

Valta keskittyy – ja lopulta hajoaa

Kekkosen kausi

Poliittinen kenttä oli 1950-luvun lopulta aina seuraavan vuosikymmenen puoliväliin asti yleisesti hajanainen ja täynnä epävarmuustekijöitä. Porkkalan palauttamisen jälkeen yhteiskunnallisessa ilmapiirissäkin ilmeni erikoista vastustusta ja kritiikkiä hyvin onnistunutta ulkopolitiikan johtoa kohtaan. Ulkopolitiikan arvostelu tiivistyi yhä kiihkeämmin suoraksi Kekkos-vastaisuudeksi, erityisesti hajonneen SDP:n oikeistosiiven eli niin sanottujen leskisläisten ja kokoomuksen taholta. Myös Neuvostoliittoa ja sen harjoittamaa politiikkaa uskaltauduttiin kritisoimaan.

Urho Kekkosen ura oli ollut nousujohteinen, mutta hän kohtasi myös sisäpoliittista vastustusta.

Viisinkertaisena pääministerinä Urho Kekkosen ura oli ollut vauhdikkaan nousujohteinen. Valinta tasavallan presidentiksi vuoden 1956 vaalissa luvuin 151-149 yhden äänen ratkaistessa. Silti tämä ei tuonut hänelle aluksi uran huipentumaa vaan päinvastoin vaikeuksien kauden merkittävän sisäpoliittisen vastustuksen vuoksi. Kekkonen kuitenkin onnistui taitavasti ulkopoliittista johtajuutta hyödyntämällä petaamaan itselleen huomattavan vaikutusvallan ja kasvattamaan sen pohjalta edelleen todellisen vallankäyttäjän potentiaaliaan.

Kekkosen presidenttikausi konkretisoitui lopulta neljännesvuosisadan kestäneeksi johtajuudeksi, jolle oli tyypillistä valtakeinojen laaja kirjo. Idänpolitiikan hallinta oli koko presidenttikauden ajan Kekkosen vallan kulmakivi. Siihen tukeutuen hän sai vaikutusvaltaa myös muilla ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan alueilla.

Idänsuhteet muotoavat johtajuutta

Idänsuhteet pelastivat Kekkosen johtajuuden. Vaikka hänen presidentinuransa lähtötilanne oli vaikea, Moskovan hänelle ennen vuoden 1956 presidentinvaaleja ja vaaleissa SKDL:n kautta antama tuki vahvistui jatkuvasti. Heinäkuun 1958 eduskuntavaaleja lähestyttäessä suomalaislehdissä esiintyi voimakasta arvostelua idänpolitiikkaa ja sen hoitajia kohtaan. Suomen yleinen mielipidekehitys koettiin Neuvostoliitossa uhkana ja Suomen eduskuntavaalien lopputulosta ja tulevan hallituksen kokoonpanoa vahdittiin tarkkaan Moskovassa. Edellisvuoden talouspolitiikka oli vähentänyt sosialistimaihin kohdistunutta kauppaa osin vapautetun länsikaupan ja devalvaation vuoksi.

Idänsuhteet pelastivat Kekkosen johtajuuden, jonka lähtötilanne oli vaikea.

Eduskuntavaalit 1958 johtivat vasemmiston voittoon. Kommunistien menestys vaaleissa antoi osviittaa, että retuperälle mennyt talous ja poliittisen elämän rikkinäisyys suosivat ääriaineksia. Vaikka vasemmisto saavutti matemaattisen enemmistön eduskunnassa, ei sille ollut juurikaan poliittista käyttöä. K.A. Fagerholmin kolmas hallitus asetettiin elokuussa 1958 pitkien neuvotteluiden jälkeen pohjalle, josta Kekkonen oli idänsuhteiden asiantuntijana varoittanut. Hallitukseen pääsivät maalaisliitto, Tannerin johtama SDP, kokoomus ja kansanpuolueet.

Idänpolitiikan mukainen hallitus

Vaikka uuden hallituksen ulkopoliittinen ärsytysvaikutus oli taattu, alistui Kekkonen nimittämään – tosin viimeisen kerran – poliitikkojen omatoimisesti rakenteleman hallituksen, Neuvostoliiton suurlähettiläs Lebedev oli jo aiemmin uhkaillut Kekkosta maiden välisten suhteiden vaarantumisesta. Näin itänaapuri puuttui avoimesti hallituksen muodostamiseen. Fagerholmin enemmistöhallitus ei kelvannut venäläisille, joiden mielestä se toteutti länsimyönteistä ja ”suoraan Paasikiven linjaa vastaan” tähdättyä politiikkaa. Niinpä Moskova keskeytti lähes kaiken yhteydenpidon uuteen hallitukseen ja valmiiksi neuvotellut sopimukset jätettiin allekirjoittamatta.

Kekkosen mukaan ainoastaan hallituksen kokoonpanon vaihtaminen ulkopoliittisesti luotettavammaksi pelastaisi tilanteen.

Tässä tilanteessa Kekkonen, sen sijaan, että olisi tukenut hallitustaan, totesi, että ainoastaan kokoonpanon vaihtaminen ulkopoliittisesti luotettavammaksi pelastaisi tilanteen. Tammikuussa 1959 V. J. Sukselaisen maalaisliittolainen vähemmistöhallitus astui ohjaksiin. Hankalasta tilanteesta huolimatta presidentti ajoi vahvasti eteenpäin Suomen puolueettomuuspolitiikkaa, jonka tarkoituksena oli avata maan suhteita myös länteen päin.

Rintamalinjoja pystytetään

Tulevat vuodet Suomen valtioelinten suhteissa olivat etsikkoaikaa. Eduskunnan hajotusta oli vaadittu Sukselaisen toisen hallituksen alusta alkaen, innokkaimmin SDP:n ja kokoomuksen taholta. Sosiaalidemokraatit kääntyivät hajotuksen vastustajaksi keväällä 1961. Samaan aikaan Kekkosta vastaan kilpailemaan tulevissa presidentinvaaleissa haettiin usean puolueen, myös SDP:n ja kokoomuksen yhteiseksi ehdokkaaksi oikeuskansleri Olavi Honka, jonka taakse syntyi niin sanottu Honka-liitto. Tosin SDP pelkäsi leimautuvansa kannattajiensa silmissä liian oikeistolaiseksi yhteisen presidenttiehdokkaan vuoksi.

1960-luvun alku oli Suomen valtioelinten suhteissa etsikkoaikaa.

Kokoomus yritti kesäkuussa 1961 saada epäluottamuslausetta maalaisliittolaiselle ministeri Arvo Korsimolle. Esille pulpahti myös eduskunnan hajottamisajatus, jota Kekkonen aluksi vastusti, mutta huhtikuisella lounaalla hän esitti Ahti Karjalaiselle, Sukselaiselle ja Korsimolle toteuttavansa hajotuksen marraskuussa ja määräävänsä eduskuntavaalit valitsijamiesvaalien ja presidentin valinnan väliin vuoden 1962 alkuun, vannottaen näitä kertomasta asiasta ulkopuolisille.

Idänpolitiikka perustana

”Maallamme on nyt todella poikkeukselliset edellytykset vahvistaa asemaansa sekä naapurimaittensa suhteen että koko maailmassa”, Kekkonen oli kirjoittanut vuonna 1960. Paasikiven poliittisen perinnön mukaan Suomen ulkopolitiikka oli lähinnä idänpolitiikkaa. Kekkonen pyrki edistämään Suomen puolueettomuuspolitiikkaa niin, että länsimaat ja Yhdysvallat Neuvostoliiton lisäksi tunnustaisivat Suomen puolueettomuuden.

”Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa” – Kekkonen YK:n yleiskokouksessa vuonna 1961.

Kekkosen puheesta YK:n yleiskokouksessa vuonna 1961 jäi elämään lausuma: ”Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa”. Seuranneen Yhdysvaltain vierailun aikana syksyllä John F. Kennedy taipui antamaan lyhyen tiedotteen, että ”Amerikassa ymmärretään Suomen noudattaman puolueettomuuspolitiikan perusteet” ja että ”Yhdysvallat tulee kunnioittamaan Suomen valitsemaa linjaa.” Tosiasiassa Kennedy halusi tunnustuksellaan Tarkan ja Tiitan mukaan kannustaa Kekkosta muuttamaan kurssia, sillä se katsoi maan luisuneen liian syvälle Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Syksyn 1961 noottikriisi

Kekkosen Yhdysvaltain-matkan aikana Suomen Moskovan suurlähettiläälle oli ojennettu nootti, jossa ehdotettiin Suomelle YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita ja syytettiin Länsi-Saksaa ja sen pohjoisia Nato-liittolaisia Tanskaa ja Norjaa sodan valmistelusta. Nootti tuli vaikuttamaan presidentin julkisuuskuvaan, kun nootista syntyneeseen monivaiheiseen kriisiin liittyi myös Kekkosen eduskuntaan kohdistamaa taktikointia. Ennen lähtöään nootin takia neuvotteluihin neuvostojohdon kanssa Novosibirskiin Länsi-Siperian pakkasiin presidentti hajotti eduskunnan, jotta uudet vaalit tuottaisivat vakavan tilanteen vaatiman enemmistöhallituksen. Kekkosen uhkaus siirtyä sivuun presidentin tehtävästä, mikäli hän ei onnistuisi elämäntyössään, kääntyi hänen edukseen.

Noottikriisin ratkaisu teki Kekkosesta kansallissankarin.

Marraskuun lopulla hän palasi noottikriisin päättäneistä Novosibirskin neuvotteluista kansallissankarina. Neuvostoliitto oli katsonut Hongan ehdokkuuden uhkaavan maiden välisiä suhteita ja ilmoitti selkeästi, että konsultaatiot vältetään, mikäli Kekkonen jatkaa. Neuvottelujen aikana Honka luopui ehdokkuudesta ja istuva presidentti keräsi koko voiton itselleen. Kuvaavaa tälle ajalle oli se, että Hongan luopuessa hänen keskeinen kannattajaryhmänsä kokoomus pysyi hiljaa.

Politiikan uusia avauksia

Kylmän sodan ja kahtia jakautuneen Euroopan paineet vaikuttivat vahvasti sodan hävinneen pienen maan sisäiseen poliittiseen kehitykseen. Demokraattisten instituutioiden kasvusta ja leviämisestä huolimatta tilanne tarjosi mahdollisuuden vahvan johtajan itsenäiselle ja omaehtoiselle toiminnalle. Sisä- ja ulkopolitiikan nivoutuessa yhteen ja jälkimmäisen määrätessä edellistä johtajan oli helppo hyödyntää ”oman alueensa”, ulkopolitiikan, argumentteja myös sisäpolitiikassa. Kekkonen onnistuikin ”ulkopolitisoimaan” sisäpolitiikkaa pidemmälle kuin oli tarpeen ja hyödyttämään sillä valta-asemaansa.

Kekkonen onnistui ”ulkopolitisoimaan” sisäpolitiikkaa ja hyödyttämään sillä valta-asemaansa.

Vaihtuvien hallitusten tuottaman epävarmuuden vastapainoksi tarvittiin taho, joka pitäisi maan ulkopoliittisen suuntauksen turvassa epäilyksiltä ”vaaranalaisessa kansainvälisessä tilassa”. Toisaalta Kekkosen mukaan presidentti ei voisi johtaa ulkopolitiikkaa vastoin eduskunnan tahtoa, jos valtioelinten välille syntyisi ristiriitaa. Tästä huolimatta tuon ajan yleistä presidenttivaltaista asennetta korosti se, että koko hallituksen ja päätöksenteossaan hitaan eduskunnan ohella myös pää- ja ulkoministeri jäivät toissijaisiksi toimijoiksi.

Kekkosen valta kasvaa

Noottikriisin jälkeen Kekkosen ulkopoliittinen ja sen myötä sisäpoliittinenkin valta lähtivät nousuun. Ensivaalissa yhdellä ratkaisevalla äänellä voittanut presidentti saattoi nyt vedota kansalta saatuun selkeään mandaattiin. Sisäpoliittinen taistelu kuitenkin jatkui, ja kokonaistilanteen hallinta edellytti Moskovan-kortin ja kansan tuen lisäksi puolueiden tarkkailua ja ohjailua sekä vetoamista suoraan kansaan. Kekkonen tarvitsi vähintään yhden suuren puolueen tuen pystyäkseen tehokkaaseen sisäpoliittiseen vaikuttamiseen. Sen tehtävän sai maalaisliitto, joka nousi muutamaksi vuodeksi ylisuhtaiseen asemaan. Tannerin väistyttyä Rafael Paasion tieltä SDP:n johdossa Kekkonen ajoi puolueen hallitukseen, mutta sillä edellytyksellä, että se teki itsensä toimintakykyiseksi eli normalisoi suhteensa itään ja sopi sisäiset riitansa.

Kokonaistilanteen hallinta edellytti Moskovan-kortin ja kansan tuen lisäksi puolueiden tarkkailua ja ohjailua.

Pohjoispohjalaisen osakunnan 50-vuotisjuhlassa Ostrobotnialla Kekkonen piti puheen, jossa hän arvioi 1960-luvun tärkeimmäksi tehtäväksi kommunistien liittämisen osaksi toimivaa yhteiskuntaa: ”Heikko olisikin Suomen maan kansa, jos joka neljäs kansalainen olisi sen vihollinen.” Kansallisen yhtenäisyyden saavuttamiseksi väkivaltaan perustuvan taistelun olisi muututtava taloudelliseksi ja henkiseksi kilpailuksi.

Idänpolitiikkaa ja taloussuhteita

Kolmannella kaudellaan 1968–1974 Kekkonen johti ulkopolitiikkaa suvereenisti. Idänkaupan edistäminen tuli yhä selvemmin presidentin vastuulle. Hänen henkilökohtaisen diplomatiansa ja takuumieheksi asettumisensa ansiosta kauppa kasvoi, clearing-raakaöljyä tuotiin säännöllisesti ja suomalaiset saivat rajantakaisia rakennushankkeita hoidettavakseen. Pian vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen Neuvostoliitto alkoi kuitenkin osoittaa, että se vieroksui Suomen puolueettomuuspolitiikkaa ja kielsi sen lopulta kokonaan. Kekkosen mukaan ”se, että politiikka oli välttämättömyyden sanelemaa, ei vielä tehnyt siitä huonoa politiikkaa”.

Kekkosen mukaan ”se, että politiikka oli välttämättömyyden sanelemaa, ei vielä tehnyt siitä huonoa politiikkaa”.

Kekkosen ennaltaehkäisevä diplomatia oli luovaa realismia: vaikeuksien ennakointia, jotta itse väistöliike voitaisiin toteuttaa mahdollisimman huomaamattomasti. Kekkonen halusi välttää tilanteita, joissa selkeästi jouduttaisiin valitsemaan idän ja lännen välillä, ja hänen taktiikkanaan olikin mieluummin esimerkiksi YK-äänestyksistä pidättäytyminen kansainvälisissä kiistoissa.

Liennytyksellä liikkumavaraa

Presidentin toiveena oli, että länsi ymmärtäisi Suomen ottavan silloin tällöin askelen taakse, jotta se voisi seuraavassa risteyksessä harpata pari eteen. Toisaalta kansainvälinen liikkumavapaus lisääntyi liennytyksen ilmastossa, ulkopolitiikka kasvoi maailmanlaajuiseksi ja Suomelle alkoi tarjoutua mahdollisuuksia välittäjän rooliin erilaisissa suurvaltablokkien välisissä ongelmissa.

Suomelle alkoi tarjoutua mahdollisuuksia välittäjän rooliin erilaisissa suurvaltablokkien välisissä ongelmissa.

Toisen maailmansodan jälkeen pohjoismainen taloudellinen yhteistyö alettiin ymmärtää yhä selvemmin hyväksi välineeksi kansainväliselle areenalle. Yhteisen kauppapolitiikan kehittämisestä tulliliiton perustalle tehtiinkin suunnitelmia. Myös laajempi eurooppalainen ja kansainvälinen integraatio tuli tärkeäksi osaksi pohjoismaista talousyhteistyötä ja yhdentymistä toisen maailmansodan jälkeen. 1950-luvulta 1960-luvun lopulle, ensimmäisellä turvatulla talouskasvun kaudella, pohjoismaiden välinen kauppa lisääntyi merkittävästi, ja enemmän kuin niiden kauppa alueen ulkopuolelle. Vuosina 1966–1967 pohjoismaat sopivat yhteistoiminnasta kansainvälisen kaupan yleissopimus GATT:n puitteissa päättäen neuvotella yksikkönä, mikä osoitti niiden yhteistyön sujuvuuden.

Nordek-hanke

Vuosina 1968–1970 suunniteltiin pohjoismaisen taloudellisen yhteistyön tiivistämistä niin sanotun Nordek-hankkeen ympärillä. Euroopan talousyhteisön 1957 luonut Rooman sopimus inspiroi pohjoismaisiakin neuvotteluja, jotka suunniteltiin myös vastapainoksi tuolloiselle EEC-vapaakauppasopimukselle. Toisaalta ymmärrettiin, että pääseminen osaksi laajempaa eurooppalaista taloudellista yhdentymistä oli tärkeää, joten Nordekia suunniteltiin siten, ettei tämä päämäärä estyisi.

EEC-sopimus

Vaikka Nordek-hanke lopulta kaatui, integraatio kuitenkin jatkui, joskaan ei kokonaisvaltaisen sopimuksen merkeissä. Kysymys Suomen lähentymisestä EEC:hen vaikutti kaikkiin vuosien 1970-1974 pohdintoihin. Kekkonen oli ilmeisen vakuuttunut, että sopimus olisi välttämätön maan talouselämälle. Mutta koska integraatiossa oli myös poliittinen ulottuvuus, hän korosti Juhani Suomen mukaan, ettei ”Suomi pyri eikä suostu EEC:n jäseneksi, joten maamme ja mantumme eivät ole vieraalla rahalla ostettavissa.” Sopimus tehtäisiin vain teollisuustuotteiden kilpailuetujen turvaksi, poliittista sitoutumista välttäen.

Kekkonen oli vakuuttunut, että EEC-sopimus olisi välttämätön maan talouselämälle.

Sopimuksen yrittäminen yhteisymmärryksessä venäläisten kanssa osoittautuikin vaikeaksi. Kekkonen oli valmis jopa pitkittämään prosessia tavoitteensa saavuttamiseksi, ja kun sekään ei auttanut, päätti allekirjoittaa ja seisoi päätöksensä takana Moskovan viime hetken ankarasta painostuksesta huolimatta. Myöhemmin sekä SKP että neuvostojohtajat sanoivat, ettei liittyminen olisi onnistunut ilman Kekkosta. Sopimuksen tultua voimaan vuoden 1974 alussa Kekkonen joutui vielä torjumaan venäläisten siihen kohdistamaa kritiikkiä.

Tulopolitiikan askelia

Vauhdittunut Euroopan taloudellinen yhdentyminen vaikutti myös Suomen sisäpoliittisiin valtasuhteisiin. Julkinen sektori oli jo 1960-luvun loppupuolella laajentunut, kun hyvinvointipalveluja lisättiin, käyttöön otettiin kokonaisvaltaisen suunnittelun järjestelmiä ja julkisia palveluja koskevaa lainsäädäntöä lisättiin. Julkinen, kollektiivinen ja markkinapohjainen sektori kietoutuivat päätöksenteossa yhä tiiviimmin yhteen. Esikuva koko yhteiskunnan kattavan tulopoliittisen päätöksenteko- ja suunnittelujärjestelmän luomiseksi saatiin Keski-Euroopasta.

Julkinen, kollektiivinen ja markkinapohjainen sektori kietoutuivat päätöksenteossa tiiviimmin yhteen.

Valtioneuvoston ja työmarkkinajärjestöjen päätöksenteon kokonaisuuden tarkastelua pidettiin tärkeänä, ja työmarkkinakysymysten hoito ja talouspoliittinen päätöksenteko haluttiin organisoida valtioneuvoston ohjaamaksi järjestelmäksi. Talouspoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi taloutta haluttiin suunnitella kokonaisvaltaisesti, vakauttaa työmarkkinat, luoda työrauhajärjestelmä ja tehostaa yhteiskunnallista ennakointia ja ohjausta. Tulopoliittisia kokonaisratkaisuja, joissa valtio myötävaikutti kolmikantaisen neuvottelumallin yhtenä osapuolena työnantajien ja työntekijöiden sopuun pääsyyn hinnoista ja palkoista, toteutettiin vuonna 1968.

Hallitukselle talouspoliittinen valta

Uudessa korporatiivisessa hallintatavassa presidentti jäi normaalisti syrjään. Hänen henkilökeskeinen hallitsemistapansa ei ulottunut tälle alueelle, jossa pääministeri esitti keskeistä roolia. Pääministerin lisäksi valtiovarainministeri vastasi sopimusten myöhemmästä parlamentaarisesta takuusta eduskunnassa ja hallituksessa. Käytännön neuvotteluissa taas tulopoliittinen virkamies oli keskeinen toimija. Pääministeri aloitti neuvottelut ja huolehti niiden sujumisesta sekä päätymisestä kansantalouden kokonaisedun kannalta toimivaan ratkaisuun. Tämä tehtävä vahvisti yleisesti valtioneuvoston ja erityisesti pääministerin asemaa suhteessa presidenttiin ja eduskuntaan.

UKK-sopimus oli kaikkien aikojen laajamittaisin suomalainen talouspoliittinen kokonaisratkaisu.

Kolmansien tuponeuvottelujen vaikeaa poliittista tilannetta ilmensivät osaltaan myös valtioneuvoston ja MTK:n väliset erimielisyydet hintojen korottamisesta. Samalla noususuhdanne, työttömyyden väheneminen ja poliittisen tilanteen muuttuminen nostivat odotuksia tulopoliittisia neuvotteluja kohtaan. Tavoitteena oli taloudellisen kasvun jatkuminen, inflaation torjuminen ja reaaliansioiden suotuisa kehitys. Kekkonen totesi, ettei työmarkkinaneuvotteluihin puuttuminen kuulunut hänen tehtäviinsä, mutta ajatellessaan ilmeisesti istuvansa viimeistä kauttaan hän katsoi syksyllä 1970 voivansa tehdä poikkeuksen. UKK-sopimus oli kaikkien aikojen laajamittaisin suomalainen talouspoliittinen kokonaisratkaisu.

Hätätilahallitus

1970-luvun alun taloudellinen taantuma, 18 prosentin tasolle noussut inflaatio ja noin 60 000 työtöntä vaativat Kekkosen mielestä hätätilahallituksen, jonka johtoon hän kutsui politiikasta jo eläkkeelle vetäytyneen entisen pääministerin, maalaisliittolaisen Martti Miettusen.

Talouden taantuma ja noin 60 000 työtöntä vaativat Kekkosen mielestä hätätilahallituksen.

Tapa, jolla Kekkonen ruoski vuonna 1975 kokoon uuden ministeristön, oli ennennäkemätön osoitus potentiaalista saada julkisuutta ja omaa arvovaltaa hyödyntäen läpi muiden vieroksuma ratkaisu: Hän asetti puoluejohtajat televisiokameroiden eteen ja vetosi näiden ohi kansaan suorassa lähetyksessä vaatien pikaista hallituksen muodostamista. Miettusesta tuli hallituksen päänä lähinnä tekninen toteuttaja Kekkosen pitäessä käsissään tosiasiallisesti pääministerinkin tehtäviä. Loppujen lopuksi pakkotoimilla ei saatu aikaan mitään kestävää, ja hallitus kaatui vain reilun 300 päivän ikäisenä.

Talouden elvytystä

Alkaneiden talouden häiriöiden ja sisäpoliittisen sekasorron taltuttaminen ei enää onnistunut perinteisin voimakeinoin. Asiajohtajuus oli selvästi siirtymässä valtioneuvoston, erityisesti pääministerin ja valtiovarainministeriön vastuulle. Kesti kuitenkin aina vuoden 1977 alkuun ennen kuin poliittinen oppiminen oli kypsynyt siihen vaiheeseen, että jähmettynyt talous- ja tulopolitiikka voitiin korvata kokonaan uudella toimintatavalla, jota kutsuttiin ”elvytyspolitiikaksi”.

Konsensuksen yhtenäishenkeen viitattiin myöhemmin kokouspaikan mukaisesti ”Korpilammen henkenä.”

Tähän tarvittiin laajapohjainen kaikkien osapuolten sitoutuminen yhteisiin periaatteisiin, tavoitteisiin ja keinoihin, mikä julkisuuden saattamana legitimoitiin Korpilammen kokouksessa syyskuussa 1977 ja uudelleen elokuussa 1978. Kokouksen yhtenäishenkeen viitattiin myöhemmin ”Korpilammen henkenä.” Yhteinen henki oli löytynyt: se oli konsensus.

Elvytyspolitiikalla nousukauteen

Valtiovarainministeriön ylin virkamiesjohto valmisteli ja Kalevi Sorsan enemmistöhallitus hyväksyi vuosina 1977–1979 kaiken kaikkiaan viisi erillistä ”toimenpidepakettia”, jotka tähtäsivät elinkeinoelämän kilpailukyvyn parantamiseen. Niillä myös hoidettiin vuosien 1977 ja 1978 markan devalvaatioiden ja vuoden 1979 öljykriisin jälkivaikutukset. Talouden elvyttäminen edellytti hallituspuolueiden, opposition ja etujärjestöjen yhteisrintamaa myös lainsäädännössä. Laajaa konsensusta edellytti myös perustuslain vaatima 2/3:n määräenemmistö omaisuudensuojaan heijastuvien talouslakien säätämisessä.

Talouden elvyttäminen edellytti hallituspuolueiden, opposition ja etujärjestöjen yhteisrintamaa.

Elvytysratkaisuissa kypsynyt suomalainen pragmatismi osoitti ylivoimaisuutensa suhteessa edeltäneeseen päätöksenteon ylipolitisoituneeseen ilmapiiriin. 1980-luvun hämmästyttävä taloudellinen nousu – esimerkiksi kansalaisten reaalitulo vuosina 1980–1987 kasvoi 22,3 % – oli pitkälle elvytyspolitiikan liikkeelle sysäämä. Silloin Suomen kuvaaminen lottovoittajan paratiisina ja Euroopan Japanina eivät tuntuneet liioittelulta.

Turvallisuuspolitiikkaa

.Turvallisuuspolitiikassa 1970-luvun alkupuoli oli aktiivisten järjestelyjen aikaa. Yhtä aikaa vireillä olivat sekä EEC – että keskinäisen taloudellisen avun SEV- ja Kevsos-neuvottelut, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi ETYK ja suhteiden järjestäminen molempiin Saksoihin. Suomen ja Norjan välinen rajarauhakysymys oli esillä ja energiakriisi aiheutti päänvaivaa kansainvälisellä tasolla. Ajatus Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä oli nostettu keskusteluun Kekkosen toimesta YK:ssa vuonna 1969.

Puolueettoman maan asemaa korostettiin kaikissa Suomen merkittävissä kansainvälispoliittisissa kysymyksissä.

Suomen suhteet länteen olivat kunnossa, vaikka muun muassa yhdysvaltalaisten lehtien viljelemät suomettumissyytökset heittivät niihin oman varjonsa. Kaikissa Suomen tuon aikaisissa merkittävissä kansainvälispoliittisissa kysymyksissä oli olennaisesti mukana maan puolueettoman aseman korostaminen. Varsinkin ETYK oli tässä mielessä tärkeä: sekä itä että länsi pystyivät hyväksymään Suomen maaperän tarpeeksi neutraaliksi voidakseen jatkaa III vaiheen neuvottelujaan. ETYK myös laajensi Suomen idänpolitiikan välitystoiminnaksi länteen päin.

Valtakeskitys ruokkii epädemokraattista kehitystä

Kekkosen ainutlaatuinen valta-asema näkyi erityisesti vuoden 1973 poikkeuslakiratkaisussa, jossa hänet valittiin neljän vuoden jatkokaudelle kansanvallan kannalta vähemmän kunniakkaalla tavalla ilman asiaankuuluvaa vaalia. Kekkonen ilmoitti jo vuonna 1968 vaalien jälkeen, ettei enää osallistuisi repivään vaalitaisteluun. Neljä vuotta myöhemmin hän kertoi olevansa käytettävissä kolmannellekin kaudelle, muttei osallistuisi tavanomaisiin vaaleihin, koska katsoi arvolleen sopimattomaksi joutua muun muassa televisioväittelyihin Veikko Vennamon kaltaisten vastustajien kanssa.

Vuonna 1972 kaikki puolueet asettuivat tukemaan Kekkosen uudelleenvalintaa poikkeuslailla.

Vuonna 1972 käynnissä olleen ETYK-prosessin ja EEC-vapaakauppasopimuksen takia hänet kuitenkin nähtiin poliittisessa johdossa niin tärkeäksi maan ulkopolitiikan jatkuvuuden takaavaksi keulahahmoksi, että lähes kaikki puolueet asettuivat alkuhämmennyksestä toivuttuaan lopulta tukemaan hänen uudelleenvalintaansa poikkeuslailla. Eduskunta hyväksyi poikkeuslain äänin 170–28 tammikuussa 1973.

Kekkosen neljäs kausi

Kekkosen valinta neljännelle presidenttikaudelle 1978 osoitti hänen valta-asemansa vakiintuneen. Sosiaalidemokraatit olivat pyytäneet Kekkosta ehdokkaakseen jo kolme vuotta aiemmin, ja hän oli lopulta myös useimpien muiden puolueiden niin sanotun suuren koalition yhteinen presidenttikandidaatti. Vain SMP, kristillinen liitto ja perustuslaillinen kansanpuolue vastustivat valtansa huipulla olevaa presidenttiä, joka saikin 260 valitsijamiestä. Neuvostoliiton johtokin taivutteli Kekkosta jatkamaan ja ilmeisesti hän itse pelkäsi jättää ulkopolitiikkaa muille.

Presidentinvaalin tuloksen ”sopiminen” puolue-eliitin kesken oli kansanvallan kannalta paha ylilyönti.

Jälkikäteen arvioiden vuoden 1978 presidentinvaalin tuloksen ”sopiminen” puolue-eliitin kesken oli kansanvallan ihanteiden kannalta paha ylilyönti. Poliittisen kulttuurin kuvassa se on päätepiste vuoden 1973 poikkeuslain, Miettusen ”hätätilahallituksen” ja ETYK:a varten kyhätyn virkamieshallituksen osoittamassa epäparlamentaarisen kehityksen synkässä kaaressa.

Valta hajoaa

Kekkosen terveyden heikentyessä 1970-luvun lopulla hänen lähipiiriinsä kuuluneet henkilöt alkoivat hyväksikäyttää häntä. He pyrkivät tukemaan omia toimiaan vedoten presidentin kuviteltuun kantaan. Monet keskustapuoluelaiset esittivät ”Tamminiemen terveisiä”, kun Koiviston toisen hallituksen aikana hallituspuolueet yrittivät ratkoa erimielisyyksiään presidentin todellisilla tai oletetuilla mielipiteillä. Maan poliittinen eliitti oli omaksunut toimintatavan, jossa kukin yritti taata sekä itselleen että politiikalleen presidentin siunauksen. Tämä toimintatapa jatkui, vaikka muuttikin luonnettaan Kekkosen sairastuttua vakavasti ja menettäessä otteensa tehtäväänsä.

Maan poliittinen eliitti omaksui toimintatavan, jossa kukin yritti taata politiikalleen presidentin siunauksen.

Sairastunutta presidenttiä hoidettiin sairautta peitellen jollakin tapaa epämääräisen ”poliittisen” lääketieteen, ei varsinaisen lääketieteen etiikan mukaisesti. Uhkakuvana näet oli mahdollisuus presidentin joutumisesta ”poliittiseen saattohoitoon” liian aikaisin. Häntä käytettiin sairaanakin häikäilemättömästi perusteluna ratkaisuille, joita hänen lähipiirissään kärkkyvät poliitikot tekivät. Entisen voimajohtajan vallan menetys oli vääjäämätön, mutta se tapahtui tavalla, jota hän ei olisi ansainnut, T.S. Eliotia mukaillen ”not with a bang but a whimper” (ei kunnon pamauksella vaan vikinällä).

Koivisto kieltäytyy eroamasta

Kekkosen kauden loppunäytös saatiin keväällä 1981, kun presidentti lähti kaatamaan Koiviston hallitusta. Kekkosen lähipiiriläiset ymmärsivät Koiviston vaaralliseksi vastustajaksi lähenevissä ennenaikaisissa presidentinvaaleissa. Pääministeri Koivisto ryhtyi kuitenkin ennennäkemättömään vastavetoon: hän sai oikeuskanslerilta vahvistuksen, ettei presidentin epäsuosio pakottanut häntä eroamaan, vaan eroon pakottaisi ainoastaan hänen tai hallituksen eduskunnalta saama epäluottamuslause.

Kekkosen kauden loppunäytös saatiin keväällä 1981 presidentin epäonnistuneessa pyrkimyksessä kaataa Koiviston hallitus.

Pääministerin siirto toimi. Koivisto alkoi näyttäytyä jo ”elämää suurempana” Koivisto-ilmiönä, joka symboloi edeltäjäänsä henkilöityneen kritiikin ja pitkän hallitsemiskauden kasaamat muutospaineet ja -mahdollisuudet. Tapauksen jälkeen 49 prosenttia mielipidetiedusteluun vastanneista kannatti Koivistoa tasavallan presidentiksi, muiden ehdokkaiden tuen jäädessä alle 10 prosentin.

Kekkosen ainutlaatuinen asema

Kekkosen rooli Suomen historiassa on joka tapauksessa ainutlaatuinen. Syytökset vallankäytön ylilyönneistä tai ihmettelyt kansan uskosta Kekkosen ylivoimaisuuteen ja poliittisen eliitin matelusta hänen edessään tulee suhteuttaa aikakauteen, jossa hän hallitsi. Kekkosen vahva johtajuus sopi silloiseen poliittiseen kulttuuriin, jossa vanhan hallitsijaperinteen heijastukset olivat vielä havaittavissa.

Kekkosen vahva johtajuus sopi aikansa poliittiseen kulttuuriin.

Kekkosen käsitys vallasta ja sen henkilökohtaisen käytön välttämättömyydestä tulee vastaan jo hänen kirjoituksissaan Pekka Peitsenä vuodelta 1944. Kekkonen varoitti pilkallisesti sellaisista johtajista, jotka ”tekevät valtiolliset ratkaisunsa hajuaistin avulla: he nuuskivat ja tunnustelevat, mitä yleinen mielipide kustakin asiasta sanoo ja sen mukaan määräävät kantansa. Valtiollisen johtajan vastuu on ääretön. Hän joutuu määräämään oman kantansa ja maansa kannan kysymyksiin, joista maan olemassaolo on riippuvainen.”

Myös geopoliittisessa mielessä Suomi eli kriisipesäkkeessä yhtenä maailmanlaajuisen kylmän sodan pelinappuloista. Kekkosen käyttämät peitellyt ja voimakkaat valtakeinot istuivat poliittisen eliitin toimintaympäristöön ja valtiosäännön tulkintaan. Kekkosen valta nojasi alusta alkaen ja viime kädessä idänpolitiikkaan, jonka onnistumisten kautta hän sai valtaa sisäpolitiikankin alueilla. Kaiken kaikkiaan Kekkosen johtajuus oli aikansa tuote ja vastaus aikansa tarpeisiin.