Parlamentarismin kasvukipuja ja kuohuntaa
Politiikan pienet piirit
Kun nuori tasavalta oli vakiinnuttanut asemansa, maassa vallitsi ainakin näennäinen rauha ja tunnelma vapautui. Hyvinvointi kasvoi ja taloudessa vallitsi noususuhdanne. Rahan arvo vakiintui ja markka sidottiin 1925 kultaan. Tosin Englannin luovuttua 1931 kultakannasta Suomikin siirtyi pakosta nk. kelluvien kurssien järjestelmään, jolloin markan ulkoinen arvo laski nopeasti runsaat 40 %. Kun Neuvostoliiton tilalle etsittiin vuosien mittaan uusia kauppasuhteita, Iso-Britannia nousi tärkeimmäksi vientimaaksi.
Oikeiston ja vasemmiston jännitteet jatkuivat, mutta myös kielikysymys aiheutti riitaa.Politiikassa kuitenkin edelleen kipinöi: Oikeiston ja vasemmiston väliset jännitteet olivat jatkuvasti tapetilla. Myös kielikysymys aiheutti riitaa. Politiikan piirit olivat pienet, vain muutaman kymmenen puoluejohtajan ja parlamentaarikon joukko politikoi maan asioista. Suomi oli kuitenkin saavuttanut tasapainon. Ensimmäinen presidentti oli onnistunut olojen vakauttamisessa, pääministerin asema ja hallitus olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, että ne saattoivat jatkossa toimia vallankäyttäjinä ilman presidentin tukea.
Yllätyspresidentti
Presidenttikautensa lopussa Ståhlberg viivytteli pitkään ennen kuin ilmoitti, ettei asettuisi uudelleen ehdolle. Kieltäytymisen jälkeenkin häntä taivuteltiin. Vielä vaaleja edeltävänä päivänä maalaisliitto pyysi Ståhlbergiä asettumaan ehdolle. Kun tämä jälleen kieltäytyi, asetti puolue ehdolle 41-vuotiaan Lauri Relanderin. Vaalit olivat jo seuraavana päivänä, eikä Relander ollut ehtinyt esiintyä julkisesti kertaakaan ehdokkaana. Voidaankin sanoa, että taktikointi teki hänestä presidentin. Äänet nimittäin annettiin monesti vasta toissijaiselle ehdokkaalle laskeskellen, kuka pärjäisi parhaiten ketäkin vastaan.
Vaalitaktikointi teki Relanderista presidentinValitsijamiesvaalissa äänestysaktiivisuus jäi alle 40 prosentin. Kolmesataa valitsijamiestä toimitti presidentinvaalin. Kommunistien ehdokkaana oli vankilassa maanpetostuomiota istuva Matti Väisänen ja sosiaalidemokraattien ehdokkaana Väinö Tanner. Entinen presidentti asettui tukemaan edistyspuolueen Risto Rytiä. Kolmannella äänestyskierroksella maalaisliitto, kokoomus ja RKP valitsivat Relanderin presidentiksi 172 äänellä, Risto Ryti sai 109 ääntä ja kärsi tappion. Presidentiksi valittu mies oli vaalien musta hevonen. Relanderin tiedettiin olevan vahvasti oikeistolainen; armeija ja uskonto olivat hänen sydäntään lähellä.
Relanderin pehmeä johtajuus
”Kyll’ mie tiiän mitä työ miusta aattelette, ett’ mie oon sellainen karjalainen poika”, Relanderin kerrotaan todenneen. Edeltäjän jättämät saappaat näyttivät monien mielestä liian suurilta Relanderille, jolla ei puolueessaan koskaan ollut johtoasemaa tai erityistä auktoriteettia. Toisaalta voimakasta presidenttiä ei kauden alussa tarvittukaan. Parlamentaarinen koneisto oli vahva ja itsenäinen, eikä presidentin puuttumista sen toimintaan erityisemmin kaivattu tai toivottu. Siinä missä Ståhlberg oli puuttunut tiukastikin asioiden kehitykseen, yritti herkkä Relander suostutella ja painostaa hallitusta ennen päätöksentekoa, aiheuttaen lähinnä turhautumista kokeneissa poliitikoissa.
Suomen tilanne oli Relanderin kauden aluksi rauhallinen ja kestävällä pohjalla.Euroopassa alkoivat levitä äärioikeistolaiset virtaukset. Baltian maat ajautuivat nopeasti vallankaappausten kautta yksinvaltaiseen autoritaariseen vallankäyttöön, ensimmäisenä Liettua vuonna 1926, seuraavina Viro ja Latvia vuonna 1934. Suomessa tilanne oli kuitenkin vielä Relanderin kauden alussa rauhallinen, parlamentaarinen pohja oli riittävän kestävä ja välienselvittelyt hoidettiin poliittisella areenalla.
Puolueiden rooli vahvistuu
Puoluejärjestöt olivat ryhdistäytyneet ja osallistuivat hallitusten muodostamiseen entistä määrätietoisemmin. Sosiaalidemokraatit olivat jo vakiinnuttaneet asemansa osaksi poliittista kenttää, siinä missä kommunisteja sysittiin edelleen politiikan ulkopuolelle. Kun tuore presidentti yritti antaa hallitukselle ohjelmallisia suosituksia, tuomitsivat sosiaalidemokraatit ja edistyspuolue presidentin toiminnan välittömästi toisen valtiomahdin alueelle astumiseksi.
Puolueet vahvistuivat ja osallistuivat hallituksen muodostamiseen määrätietoisemmin.
Vahva puoluepolitiikka kaatoikin Relanderin kaudella hallituksia keskimäärin kerran vuodessa. Kyösti Kallion toinen hallitus kaatui joulukuussa 1925 välikysymykseen Riihimäen ampumatarviketehtaan asioista. Sosiaalidemokraatit toimivat hallituksen pääasiallisena kaatajana ja vaativat voimansa tunnossa myös hallitusvastuuta.
Tannerin vähemmistöhallitus
Vaikka Relander suhtautui tunneperäisen kielteisesti sosiaalidemokraatteihin, syntyi Suomeen seuraavana vuonna Väinö Tannerin johtama, yksinomaan sosiaalidemokraateista koostuva vähemmistöhallitus. Puoluekoneisto laati hallitusohjelman. Työsuojelulainsäädäntö, kahdeksan tunnin työaika, tapaturma-, sairaus-, työkyvyttömyys- ja vanhuusvakuutuslait, verohelpotukset vähävaraisille ja progressiivinen kunnallisvero kuuluivat ohjelmaan. Lisäksi tulleja ja puolustusmenoja oli alennettava ja vuoden 1918 tapahtumista tuomittuja vankeja armahdettava.
Puoluekoneisto laati hallitusohjelman.
Pääministerin valitseminen ja nimeäminen olisi kuulunut presidentille, mutta sosiaalidemokraatit esittivät ainoana vaihtoehtonaan Tannerin. Relander joutui taipumaan vaihtoehdottomuuteen. Sosiaalidemokraatit korostivat tavoitteilleen uskollisesti myös eduskunnan vahvaa roolia vallankäyttäjänä. Niinpä uusi hallitus esittäytyi ohjelmallaan ensimmäistä kertaa Suomen historiassa eduskunnalle.
Kansakunnan eheyttämispolitiikkaa
Vasemmistolaisen hallituksen ja oikeistolaisen presidentin toiminta sujui huomattavan rauhallisissa merkeissä, kansakunta oli eheytymässä. Tannerin hallitus toimi lähes vuoden verran, kunnes kaatui joulukuussa 1927 seuraavan vuoden tulo- ja menoarvioesitykseen. Eduskunnan porvarillinen enemmistö ei hyväksynyt suojeluskuntamäärärahojen leikkausta. Sosiaalidemokraattinen hallitus osoitti kuitenkin, että vasemmistohallituksen elinkaari saattoi ajan oloissa olla yhtä pitkä kuin parhaan porvarihallituksenkin. Tämä uusi hallituspohja toi yhteiskuntaan muutoksen tuulia ja kyseenalaisti presidenttikeskeisyyttä.
Yhteiskuntaan raivattiin tilaa monenlaisille näkemyksille ja eri yhteiskuntaluokille.
Kansakunnan eheyttäminen tarkoitti, että yhteiskunnassa yritettiin raivata tilaa monenlaisille näkemyksille ja yhteiskuntaluokille. Keväällä 1929 sisäpoliittinen tilanne kiristyi, kun Oskari Mantereen hallituksen esitys virkamiesten palkkauskysymyksen ratkaisemisesta joutui vastatuuleen ja eduskunnan äänestystä pidettiin epäluottamuslauseena hallitukselle. Presidentti päätti ministeristön myötävaikutuksella hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit toimitettavaksi. Paavo Kastarin mukaan presidentin päätöksessä ei ilmoitettu mitään syytä, vaan viitattiin vain ylimalkaisesti ”kansan menestyksen ja valtion edun” vaatimuksiin. Hajotusvaalien historiassa tämä oli merkillinen episodi.
Oikeiston liikehtiminen heiluttaa valtiolaivaa
Loppuvuodesta 1929 Suomen sisäinen tilanne kiristyi vasemmiston ja oikeiston väliseksi vastakkaisasetteluksi. Lapualla joukko oikeistolaisia repi paikallisilta kommunistinuorilta punaiset paidat päältä. Niin sanottu lapuanliike ilmoitti tämän jälkeen aikovansa järjestäytyä kommunismin ehdottomaksi ja lopulliseksi lakkauttamiseksi. Liike levisi nopeasti ympäri Suomea ja seuraavana kesänä vasemmistolaisia lehtiä ja vaikuttajia piinattiin erilaisin hyökkäyksin.
Lapuanliike levisi nopeasti ympäri Suomea.
Presidentti Relander halusi uskoa oikeistoradikalismin hyviin tarkoitusperiin. Päiväkirjaansa hän merkitsi seuraavaa: ”Lapuan kokous on ikään kuin vavahduttanut tätä kansaa, saanut sen ajattelemaan muutakin kuin pieniä poliittisia kiistakysymyksiä ja päivästä toiseen elämistä. Sellaisena se on ollut siunaukseksi tälle maalle ja kansalle, siitä olen aivan varma.”
Lapuanliike uhkailee
Lapuanliike esitti uhkavaatimuksia maan hallitukselle kommunistisen toiminnan lopettamiseksi, kun muuten ”hallitus saattaisi menettää oma-aloitteisen otteensa tilanteen hallitsemiseksi ja hillitsemiseksi.” Kesällä 1930 liike ryhtyi ottamaan oma-aloitteisesti yhteyttä suoraan presidenttiin ja lennätti tämän muun muassa Kultarannasta Helsinkiin kuulemaan uusia vaatimuksia. Tapaamisen jälkeen presidentti taivutteli hallituksen estämään kommunistisen Työn Äänen julkaisemisen, vaikka toimenpide oli painovapauden vastainen. ”Lain kirjaimesta kiinni pitäminen olisi tietänyt tavatonta onnettomuutta maalle”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.
Hallitus taivuteltiin estämään kommunistisen Työn Äänen julkaiseminen, vaikka toimi oli painovapauden vastainen.
Kyösti Kallion maalaisliittolainen hallitus oli kaatumaisillaan lapuanliikkeen puristuksessa eikä uskaltanut puuttua tilanteeseen, sillä armeijan ja suojeluskuntien tuki hallitukselle ei enää ollut varmaa. Relander kutsui hätiin eläkkeelle jo vetäytyneen P.E. Svinhufvudin, joka olisi pääministerinä tarpeeksi oikealla saavuttaakseen lapualaisten luottamuksen. Svinhufvud oli kokenut poliitikko ja vanhan maailman valtiomies. Hän oli lapuanliikkeen alkuaikoina nähnyt sen toiminnassa tervettä isänmaallista henkeä ja ”kansan parhaiden voimien” tahtoa nousta kommunismia vastaan. Liikkeen jäsenet kuuntelivat ja kunnioittivat innokasta suojeluskuntalaista aivan toisella tavalla kuin presidenttiä tai muita poliitikkoja.
Lapuanliikkeen terrori
Kun eduskunta heinäkuussa 1930 äänesti lepäämään hallituksen edellisenä vuonna tekemät esitykset kommunistilehtien valvonnan helpottamiseksi ja painovapauden tiukentamiseksi, Relander uuden pääministerin aloitteesta hajotti nyt jo toisen kerran eduskunnan. Lokakuun alkuun määrättyihin uusiin vaaleihin tultaessa kommunistiaktivistit oli tehty vaalikelvottomiksi ja kommunistinen lehdistö lakkautettu.
Lapuanliike alkoi terrorisoida maata sadoilla kyyditsemisillä.
Lapuanliike alkoi sitten terrorisoida maata sadoilla kyyditsemisillä, pahoinpitelyillä, omaisuusrikoksilla, satunnaisilla tapoilla ja hyökkäyksillä valtiovaltaa kohtaan. Suomi oli tuolloin kesällä 1930 ehkä kauimpana demokratiasta ja laillisuuden tilasta sitten sisällissodan. Lapuanliikkeen ulkoparlamentaarisen voiman huipentuma oli Helsinkiin heinäkuussa tehty niin sanottu talonpoikaismarssi, joka päätyi Senaatintorille. Siellä lapuanliikkeen johtajan Vihtori Kosolan kättelemistä on myöhemmin pidetty presidentti Relanderin kohtalon sinetöineenä virheenä.
Maltillinen oikeisto valtaan
Lapuanliikkeen loppulaskenta puolestaan alkoi muutaman sen jäsenen erehdyttyä ”muiluttamaan” kansan keskuudessa kunnioitusta nauttineen presidentti Ståhlbergin puolisoineen Joensuuhun. Tämän jälkeen oli selvää, ettei lapuanliike pystyisi muodostamaan porvarillista yhteisrintamaa hallitukseen. Valtaan nousi maltillinen oikeisto.
Presidentti Ståhlbergin kyyditys Joensuuhun vei lapuanliikkeen arvovallan.
Turvatakseen poliittisen vakauden Svinhufvudin oli paradoksaalisesti käytettävä hyvin voimakasta valtaa. Svinhufvudin hallitus esitti keskeiseksi ohjelmakseen kommunistisen kiihotuksen lopettamisen ja yhteiskuntarauhan palauttamisen. Svinhufvudin tavoitteet olivat selvät: hän halusi murskata kommunistisen toiminnan ja pelastaa maan parlamentaarisen kehityksen.
Svinhufvud presidentiksi
Vuonna 1931 järjestettiin presidentinvaalit, joihin Svinhufvud lähti suoraan pääministerin paikalta. Kokoomus ja lapuanliike muodostivat liittouman, jonka ehdokkaaksi Svinhufvud asettui. Kahden puolueen ehdokas esiintyi tällä tavalla ”koko kansan” ehdokkaana, sillä muita puolueliittoja ei vaaleihin syntynyt. Svinhufvud ei osallistunut presidentti Relanderin arvostelemiseen, mikä vaikutti hänen ehdokkuuteensa edullisesti. Väistyvä presidentti asettui tukemaan pääministeriään, eikä oman puolueensa ehdolle asettamaa Kyösti Kalliota.
Svinhufvud sai oikeistopiirien kannatuksen.
Ensimmäinen presidentti Ståhlberg ilmoitti kuitenkin asettuvansa myös ehdolle. Ståhlbergin voittorintama näyttikin melkein ylivoimaiselta, sosiaalidemokraattien asettuessa tukemaan häntä. Ratkaisevaan asemaan nousivat maalaisliiton 69 valitsijamiestä. Kolmannen kierroksen tulos oli äärimmäisen tiukka, Ståhlberg sai 149 ääntä ja Svinhufvud 151 ääntä. Maalaisliiton johtajien mielestä maan tilannetta rauhoittamaan tarvittiin lapuanliikkeen hyväksymä mies, sillä he pelkäsivät Ståhlbergin valinnan laukaisevan lisää levottomuuksia.
Oikeistoradikaalit koettelevat jälleen
Presidentin vaihtumisen jälkeen muodostettu Juho Sunilan toinen edistysmielinen hallitus suuntautui keskustaan ja tiivisti parlamentaarista yhteistyötä. Svinhufvud olisi kaivannut hallitukseen enemmän lapualaishenkeä, mutta ei lopulta saanut edes pääministeriksi kokoomuslaista. Paikat menivät maalaisliiton vaikutusvaltaisimmille edustajille, jotka kampanjoivat ankarasti laillisuuden edistämiseksi ja lapuanliikkeen toiminnan rajoittamiseksi. Laillisuutta ajava parlamentaarinen koneisto laittoi kapuloita lapuanliikkeen rattaisiin.
Hallituksessa vahvistui laillisuutta ajava ja lapuanliikettä rajoittava ilmapiiri.
Oikeistoradikaalien turhautuminen purkautui Mäntsälässä. Jo joulukuussa 1931 lapualaiset olivat naulanneet kiinni työväentalojen ovia ja muutenkin terrorisoineet sosiaalidemokraattien toimintaa. Vuoden alussa oikeistoradikaalit vaativat hallitusta kieltämään kaikki vasemmiston kokoontumiset paikkakunnalla ”järjestyshäiriöiden vaaran” vuoksi. Kun sisäministeri, Uudenmaan läänin maaherra ja lopulta myös presidentti kieltäytyivät tukemasta oikeistoradikaalien toivetta, alkoivat lapualaiset koota Mäntsälään mielenosoittajia.
Svinhufvud ratkaisee kapinan
Mäntsälän kapinan ratkaiseminen kasvatti presidentin arvovaltaa yli puoluerajojen. Kapinaan osallistuneiden syytteet hän painoi kuitenkin villaisella, ja rangaistuksia kapinan aikaisista teoista jaettiin vain suojeluskuntien sisällä. Kapinan kukistaminen oli Svinhufvudin presidenttikauden huippu, sen jälkeen hänen valtansa hiipui. Vaikka kansa halusi nähdä presidenttinsä vahvana isähahmona, ei vahvaa presidenttiä tosiasiassa enää tarvittu.
Vahva presidentti ratkaisi arvovallallaan Mäntsälän kapinan.
Sunilan hallitus ei joutunut eroamaan, mutta kaatui joulukuussa 1932, kun presidentti ei hyväksynyt hallituksen korkoratkaisua talouslaman helpottamiseksi. Entisen hallituksen oikeusministeri, edistyspuolueen T.M. Kivimäki muodosti presidentin pyynnöstä uuden hallituksen neljästä liberaalista, kahdesta ruotsalaisesta (RKP), kahdesta maalaisliittolaisesta ja viidestä kokoomuslaisesta. Kivimäen hallitus toimi lähes neljä vuotta, pääministerin ja presidentin vahvan yhteispelin pohjalta.
Olojen rauhoittuminen
Vaikka Svinhufvudin valinta oli aikoinaan lopulta puoluepelin, poliittisten intohimojen ja sattuman tulosta, Svinhufvudin vahva persoonallisuus soveltui sittenkin parhaiten 1930-luvun alun ongelmien ratkaisuun. Kun Suomen olot presidentin kauden lopussa rauhoittuivat, oli vahva presidentti kuitenkin jarru parlamentaariselle kehitykselle.
Svinhufvud vetäytyi päivänpolitiikasta taka-alalle.
Karismaattinen vanha valtiomies vetäytyi päivittäisessä politiikassa taka-alalle ja pyrki vaikuttamaan aktiivisesti asioissa, joihin hänellä oli vahva tunneside. Kesällä 1934 presidentti ryhtyi hankkeeseen kansainvälisen antibolševistisen rintaman luomiseksi ja pyysi Mannerheimia kiertämään Euroopan pääkaupungeissa puhumassa Neuvostoliiton vaarallisuudesta. Mannerheim piti hanketta utopistisena, sillä Hitlerin nousun myötä länsivallat olivat juuri alkaneet lähentyä Neuvostoliiton kanssa.
Periaatteellista oikeistopolitiikkaa
Svinhufvud ei ollut hyvin perillä kansainvälisen politiikan kuvioista ja edusti enemmän periaatteen kuin realististen näkemysten linjaa. Hän oli tunteellisen oikeistolainen ja suhtautui kielteisesti kaikkeen Neuvostoliitosta tulevaan, mikä sai hänet poikkeuksellisesti ottamaan aktiivisestikin osaa ulkopolitiikan suunnitteluun. Suomen ulkopolitiikan merkittävät käänteet 1930-luvulla olivat kuitenkin parlamentaarisen hallituksen aikaansaannoksia. Yksi tällainen oli pohjoismaisen puolueettomuussuuntauksen omaksuminen vuosina 1934–1935. Tätä kehitystä masinoivat ennen kaikkea ulkoministeri Antti Hackzell, pääministeri Kivimäki sekä vanhat herrat Mannerheim ja Paasikivi.
Ulkopolitiikan käänteet 1930-luvulla olivat hallituksen aikaansaamia.
”Koko työ on ollut pääasiassa herrojen ansiota. Minä olen ollut siinä vain päälle katsojana niin kuin tehtaan tirehtööri, jolla on sikari suussa ja kädet taskussa, ja toiset ovat tehneet työt sillä aikaa”, presidentti totesi pääministeri Kivimäen lopetellessa viimeistä hallituskauttaan vuonna 1936. Svinhufvud oli silloin 74-vuotias, ja poliittinen todellisuus oli muuttunut. Saman vuoden eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit ja kokoomus olivat saaneet lisäpaikkoja ja RKP, maalaisliitto ja isänmaallinen kansanliike (IKL) olivat menettäneet vanhat valta-asemansa. Myös pääministeri Kivimäen edistyspuolue oli kokenut vaaleissa rökäletappion.
Vasemmisto hallituksen ulkopuolella
Pääministeri Kivimäki oli turvautunut Svinhufvudin arvovaltaan saadakseen lisäaikaa hallitukselleen, ajatus oli kuitenkin parlamentarismin periaatteiden vastainen, eikä eduskunta suostunut presidentin painostukseen. Sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen vaalivoitot enteilivät historiallista hallitusyhteistyötä oikeiston ja vasemmiston välillä. Presidentti Svinhufvud ei kuitenkaan ollut päässyt yli sisällissodan aikaisista kokemuksistaan, eikä antanut tukeaan tällaiselle hallituskokoonpanolle.
Svinhufvud ei ottanut koko presidenttikautensa aikana yhtäkään sosiaalidemokraattia hallitukseen.
Svinhufvud ei ottanut koko presidenttikautensa aikana yhtäkään sosiaalidemokraattia hallitukseen, kun näiden osallistumista hallitusvastuuseen pidettiin oikeistopiireissä turmiollisena vaihtoehtona. Svinhufvud esitti hallitusta kokoavaksi pääministeriksi Paasikiveä, Manteretta ja maalaisliiton Pehkosta, mutta ehdotuksia ei hyväksytty. Lopulta hän antoi kokoamisvastuun maalaisliiton Kalliolle. Siten seuraavien vuoden 1937 presidentinvaalien iskulauseita olivat kansan- ja eduskunnanvalta.
Taktikointia presidentinvaalissa.
Presidenttikeskeisestä näkemyksestä kaivattiin takaisin parlamentarismiin, jossa myös vasemmistolla olisi oikeus olla mukana politiikassa. Vuoden 1937 valitsijamiesvaalissa Ståhlberg ja Svinhufvud keräsivät suurimmat kannatusryhmät. Vaalin kuitenkin ratkaisivat sosiaalidemokraatit, jotka halusivat eliminoida Svinhufvudin uudelleenvalinnan lähes pakkomielteisesti.
Sosiaalidemokraatit halusivat eliminoida Svinhufvudin uudelleenvalinnan.
Kun Ståhlbergilta jäi valitsijamiesten toimittamassa vaalissa ensimmäisellä kierroksella uupumaan yksi lippu ehdottomasta enemmistöstä, sosiaalidemokraatit kääntyivät alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti toisessa äänestyksessä tukemaan Kalliota, joka heidän näkökulmastaan varmemmin syrjäyttäisi Svinhufvudin. Tällöin myös Ståhlbergin valitsijamiehet liittyivät Kallion tukijoihin, ja tämä valittiin 177 äänellä. Uudella tasavallan presidentillä ei ollut samankaltaisia leppymättömiä vastustajia kuin hänen kahdella kilpakumppanillaan, joten hänen valintansa tyydytti jossain määrin kaikkia tahoja.
Sovinnollinen Kallio
Tuleva presidentti, nivalalainen maatalonisäntä, oli talonpoikaissäädyn valtiopäivämies, nelinkertainen pääministeri ja eduskunnan puhemies. Hänen poliitikonuransa keskeinen toimintalinja oli vahvistaa itsenäisyyttä ja edistää yhteiskunnallista sovintoa. Erityisesti Kallio oli pätevöitynyt maatalousministerinä ajaen läpi torpparinvapautuslain vuonna 1918 ja asutuslaki ”Lex Kallion” vuonna 1922.
Kallion linjana oli edistää yhteiskunnallista sovintoa.
Kallio tarttui valtaan vuonna 1937 tilanteessa, jossa valtiopolitiikkaan oli päässyt kehittymään merkittävä parlamentarismivaje. Poliittiset ideologiat olivat estäneet enemmistöparlamentarismin. Vaikka Kalliota on nimitelty heikoksi presidentiksi, Jaakko Nousiainen on kuitenkin ollut valmis väittämään, että Kallio vältti itsenäistä johtajuutta juuri elvyttääkseen parlamentaarista kansanvaltaa.
Parlamentarismi vahvistuu
Kallio oli painotetusti parlamentaarinen presidentti, joka toimi pitkälti hallituksen ehdoilla. Eheytyspolitiikassaan Kallio salli äärioikeistolaisen puolueen lakkauttamisen, vaikka hän koki teon henkilökohtaisesti häiritseväksi. Kansanomainen ja asenteiltaan korostetun parlamentaarinen presidentti antoi parlamentarismin toimia itsekseen rauhoittuneessa sisäpoliittisessa ympäristössä, jossa ylhäältä tapahtumiin puuttuvaa johtajaa ei tarvittu.
Eduskunnalla oli Kallion mielestä parhaat mahdollisuudet saada kansan tahto kuuluviin.
Eduskunnalla oli Kallion mielestä parhaat mahdollisuudet saada kansan tahto kuuluviin ja toteutetuksi. Käytännössä tämä tarkoitti presidentin pidättyväistä asennetta valtaoikeuksien käytössä, vetäytymistä sivummalle ja tilan jättämistä valtioneuvoston itsenäiselle toiminnalle. Presidentin vetäytyminen antoi tilaa parlamentaariselle muutokselle. Hallitusareena avartui rakenteellisesti puolueisiin päin, ja parlamentaarinen vuorovaikutus eduskunnan ja hallituksen välillä sai uutta merkitystä.
Punamultahallitus
Maailmansodan alla Suomen sisäisiä ristiriitoja yritettiin liennyttää. Kallio näki vaivaa niin, että oikeiston ja vasemmiston yhteistyö tulisi ensimmäistä kertaa mahdolliseksi. Punamultahallitus pystytettiin samana vuonna, kun Kalliosta tuli presidentti. Ratkaisulla oli käänteentekevä vaikutus talvisodan yhteisrintaman syntymiseen. Punamallitus oli ensimmäinen merkki siitä, että kaikki kansalaispiirit saattoivat toimia yhdessä yhteisen tavoitteen eteen. Punamultayhteistyön alkaminen vuonna 1937 merkitsi Jukka Kekkosen mukaan uutta sysäystä yhteiskunnallisen integraation etenemiselle. Punamultahallitusta pidettiinkin ylivoimaisena hallitustyyppinä seuraavat 50 vuotta.
Punamultahallitusta pidettiin ylivoimaisena hallitustyyppinä seuraavat 50 vuotta.
Kallio onnistui kuromaan kiinni kansakunnan kahtiajakoa mahdollistaessaan punamultayhteistyön ja saattaessaan loppuun Helsingin yliopiston kieliriidan ruotsin- ja suomenkielisistä professuureista. Kieliriidan hautaaminen sopi Kallion ohjelmaan kansakunnan eheyttämiseksi. Kallio käännytti 1 500 aitosuomalaisen ylioppilaan marssilähetystön ja sen tuoman 300 000 nimen adressin Helsingin yliopiston suomalaistamiseksi luotaan tyhjin käsin ja mukautti ratkaisun ruotsin- ja suomenkielisistä professuureista niin, ettei se tyydyttänyt enempää aitoruotsalaisia kuin aitosuomalaisiakaan.
