Ensimmäinen punamultahallitus
Maaliskuussa 1937 muodostettu A. K. Cajanderin punamultahallitus oli ensimmäinen todella parlamentaarinen, eduskunnan vankkaan enemmistöön nojaava hallitus. Se rikkoi mielikuvan siitä, etteivät vasemmisto ja oikeisto mahtuisi saman neuvottelupöydän ääreen. Tämä oli Kallion tavoite. Kallio teki pääministeritunnusteluja ja tyrmäsi sosiaalidemokraattien Väinö Tannerin asettumisen johtoon, epäillen sen aiheuttavan ongelmia maalaisliitossa. Ratkaisu kääntymisestä Cajanderin puoleen syntyi SDP:n ja maalaisliittolaisten johtohahmojen kesken. Menettely enteili puolueiden välisen yhteistyön uutta alkua. Päähallituspuolueiden neuvottelijat sopivat hallituksen jäsenistä pitkälti keskenään jättäen presidentin syrjään.
Kaikkien yllätykseksi punamultahallitus onnistui yhteistyössään. Talouden voimistuminen antoi mahdollisuuden sekä työväestön olojen ja sosiaalipolitiikan kehittämiseen, että maaseudun tukemiseen. Tosin itsenäisyyden alkutaivalta vaivanneen kieliriidan ratkaisu löi särön hallituksen yhteistyöhön. Vuonna 1937 ratkaisun saaneessa kieliriidassa kyse oli Helsingin yliopiston kohdalla lopulta enää virkakielestä ja ruotsinkielisten professoreiden lukumäärästä. Sosiaalidemokraatit kannattivat vähintään 20 ruotsinkielisen professuurin perustamista, kun 15 professuuriakin oli maalaisliitolle liikaa. Lopputulos oli, että ruotsinkielisten professuurien lukumääräksi tuli 15 ja että virka- eli hallintokieleksi määrättiin suomi.
Kansakunnan eheyttämisen tiellä olivat kuitenkin edelleen suhteet oikeisto-oppositioon ja varsinkin kysymys IKL:n tulevaisuudesta. Punamultahallituksen asenne tätä oikeistoliikettä kohtaan oli kielteinen. Maalaisliittolainen sisäministeri Urho Kekkonen ajoi järjestön lakkauttamista. Presidentin hyväksymä IKL:n lakkautushanke sai kuitenkin kiusallisen lopun, kun Helsingin raastuvanoikeus hylkäsi eduskunnankin jo hyväksymän lakkautuspäätöksen marraskuussa 1938. Juridinen pohja ei ollut niin vankka, kuin Kekkonen oli vakuuttanut.