Asekätkentäjuttu
Huhtikuussa 1945 valtiolliselle poliisille, joka oli tuolloin jo siirtynyt kommunistien hallintaan, ilmiannettiin aselevon alussa syntyneitä kätköpaikkoja. Everstiluutnantti Usko Haahti ja eversti Valo Nihtilä olivat ennakoineet sissitoimintaa siltä varalta, että venäläiset miehittäisivät Suomen, ja kätkeneet aseita ja tarvikkeita reilun 30 000 miehen aseistamiseen. Niitä oli suunniteltu palautettavaksi keväällä 1945, jos miehitysvaara näyttäisi väistyvän, mutta ilmiantaja ehti toimia ensin. Juttu näyttää ulottuneen aina presidentti Mannerheimiin asti. Syytetyt eivät kertoneet toimistaan ylimmille upseereille, mutta eversti Nihtilä mainitsi asiasta kenraaliluutnantti Aksel Airolle, joka hyväksyi suunnitelman ja kertoi siitä presidentillekin. Tämä oli Airon mukaan vain varoittanut ilmitulon vaarasta ja kehottanut noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta.
Pidätetyt Haahti ja Nihtilä eivät puolestaan suostuneet puhumaan. Mannerheimin mielestä ei ollut todisteita, että ylimmät upseerit olisivat tienneet asiasta, mutta hän kirjoitti Nihtilälle käskien tätä kertomaan kaiken Valpolle. Tämä johti jo rauhanneuvotteluissa toimineen puolustusvoimien komentajan Heinrichsin eroon ja 2 000 henkilön pidätyksiin, mukaan lukien Airo.
Heinrichs siirtyi presidentin epäviralliseksi avustajaksi. Mannerheim yritti estää Airon pidättämisen, muttei onnistunut. Kansandemokraattinen sisäasiainministeri Yrjö Leino ja äärivasemmisto hyökkäsivät sotilaita vastaan syyttäen näitä salaliittolaisiksi. Presidentti välttyi syytteiltä Nihtilän ja Airon suojellessa häntä. Asekätkentäjutun oikeudenkäynnit, jotka käytiin tammikuussa 1947, päättyivät korkeimmassa oikeudessa vasta 1950. Airo vapautettiin mutta Haahti ja Nihtilä tuomittiin vankilaan. Oikeudenkäynnistä ei puuttunut Tuomo Polvisen mukaan koomisiakaan piirteitä, kun valvontakomission edustaja venäläinen kenraali Savonenkov ilmaisi pääministeri Pekkalalle erityisen paheksuntansa siitä, että syyttäjä nukahti kesken istunnon.