Yöpakkaskriisi
Viikon kuluttua Sukselaisen hallituksen aloittamisesta presidentti Kekkonen matkusti puolisonsa Sylvin, nuoremman adjutantin ja tulkin seurassa Leningradiin, kaupunginneuvoston toimeenpanevan komitean puheenjohtajan N. I. Smirnovin kutsumana. Saapumista seuraavana aamuna ilmestyi yllättäen paikalle myös Nikita Hruštšov, joka selvitti Kekkoselle maansa näkemyksiä Suomen ulkopolitiikan uskottavuudesta ja kertoi,
ettei sekaantuisi Suomen hallitukseen. Tanner ja Leskinen oli kuitenkin pidettävä sen ulkopuolella, ja jos SKDL:n pääsy ainoana poliittisena ryhmittymänä valtioneuvostoon estettäisiin, kyseessä olisi rauhansopimuksen diskriminaatiokiellon loukkaus. Tälläkin kertaa erimielisyydet sovittiin kriittisimmiltä osin yhteisen lounaan maljojen mukana.
Kekkonen saapui kotimaahan entistä varmempana idässä saavutetusta jalansijasta, jota hän saattoi käyttää hyödykseen sisäpoliittisissa valtakuvioissa. Hän korosti, että kriisi oli ollut syvempi kuin Suomessa oli tajuttu ja ettei suomalaisilla ollut varaa uusiin kriiseihin. Epäluulojen syntymistä tuli välttää. Ystävällismielinen hallitus oli Neuvostoliiton oikeutettu intressi, ja ”lehdistönkin pitäisi olla vastuuntuntoisempi”.
Kekkosen hyödyntämä johtajasuhteisiin nojautuva diplomatia toimi tehokkaasti, ja hän onnistui näyttämään taitonsa siinä useaan otteeseen. Varsinkin suhde Hruštšoviin oli läheinen. Tämän politiikkaan usean naapurimaan kanssa kuului olennaisesti ja jopa määräävästi johtajien kemioiden osuminen yksiin. Hruštšov saattoi viedä Kekkosen kanssa sovitun läpi omiensakin vastustuksesta huolimatta. Yöpakkaskriisin hoidon erityispiirteenä voidaan pitää sitä, ettei Kekkonen antanut uudelle pääministerilleen Sukselaiselle edes mahdollisuutta osallistua ratkaisuun niin kuin hän itse oli pääministerivuosinaan tehnyt.