UKK-sopimus
Kun järjestöt eivät tuponeuvotteluissa kyenneet eri osapuolia tyydyttäneeseen ehdotukseen, ne lähestyivät presidenttiä, joka kutsui järjestöt marraskuun lopulla yhteisiin neuvotteluihin. Kekkosen esittämän ratkaisuehdotuksen olivat laatineet kansliapäällikkö Keijo Liinamaa, valtakunnansovittelija Erkki Sunila ja professori Samuli Suomela. Tältä pohjalta Kekkonen ryhtyi johtamaan neuvotteluja, ja 8.12.1970 syntynyt ratkaisu kantoi nimeä UKK-sopimus. Erityispiirteenä siihen sisältyi laaja sosiaalipaketti ja sopiminen maataloustulon kehityksestä. UKK-sopimuksessa oli perusta myös valtioneuvoston ja maataloustuottajien maataloustuloratkaisulle, mutta niistä kiistely jatkui vaikeana.
Neuvotteluyhteydet katkaistiin yhdeksän SAK:n liiton jäätyä sopimuksen ulkopuolelle. Aiempi vakauttamisen henki oli hukassa. Erimielisyydet tulonjaosta maatalous-, palkka- ja pääomatulojen välillä kiihtyivät äärimmilleen. Lakot mursivat palkkalinjan ja solidaarisuus oli tiessään. Vuosikymmenen vaihteessa Suomen talouskasvu oli Länsi-Euroopan kärkeä, mutta noususuhdanne kääntyi laskuun jo loppuvuodesta 1971 ja työttömyys lisääntyi. Vienti heikkeni nopeasti Länsi-Euroopan voimakkaan inflaation vuoksi.
Lainsäädännön osalta UKK-sopimus toteutui hyvin. Sopimuksen keskeinen osa oli valtuuslaki, johon säännöstelyjärjestelmä nojasi. Se sisälsi hintojen ja vuokrien säännöstelyn. Kekkosen toiminta UKK-sopimuksen luotsaamisessa oli vahva näyttö presidentin suostuttelevan johtajuuden sovellutuksesta tilanteessa, jossa päätöksenteko oli lukkiutunut. Kekkonen puuttui neuvotteluiden kulkuun myös vuonna 1971, uhaten pääministeri Karjalaista hallituksen erottamisella ja uusilla vaaleilla, mikäli maatalouskysymyksessä ei päästäisi ratkaisuun. Kun ratkaisua ei löytynyt, Kekkonen toteutti uhkauksensa ja hajotti eduskunnan vuonna 1972.