EU-jäsenyyshanke
Kuten aikaisemminkin Suomen avautuminen länteen vaati varmistusta siitä, että kehitys ei idänsuhteissa johtanut ongelmiin. Presidentti Koivisto otti vakavasti asemansa varovaisen etenemisen ja ulkopolitiikan perusteiden vartijana. Koivisto katsoi vasta helmikuussa 1992 valtiopäivien avajaispuheessa, kaksi kuukautta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, sopivaksi kannattaa julkisesti EY-jäsenhakemusta. Hänelle oli painotettu asian ajankohtaisuutta jo paljon aikaisemmin, mutta hän viivytteli viimeiseen asti odottaen sopivaksi katsomaansa ajankohtaa.
Vielä ilmaistessaan valtiopäivien avajaispuheessa, että suomalaiset käyttäisivät valinnanvaransa parhaiten hakemalla jäsenyyttä, Koivisto piti ETA -sopimusta ensisijaisena hankkeena, joskin oli myönnettävä, että sen toteutuminen vaikutti epävarmalta. Maaliskuussa presidentti allekirjoitti jäsenyyshakemukset Euroopan yhteisön jäsenjärjestöille ilman reunaehtoja, kun niitä ei enää vaadittu hallituksen sitouduttua järjestämään liittymissopimuksesta neuvoa-antavan kansanäänestyksen, jota Koivisto henkilökohtaisesti piti parlamentaariseen demokratiaan soveltumattomana.
Suomi hyväksyi Euroopan unionin uuden perustamissopimuksen (Maastrichtin sopimus) joulukuussa 1993 ja sai jäsenyysneuvottelunsa päätökseen kesäkuussa 1994. Lokakuussa pidetyssä kansanäänestyksessä, joka monen johtavan poliitikon mielestä oli eduskuntaa moraalisesti velvoittava, jäsenyys sai 56,9 prosentin kannatuksen. Suomesta tuli EU:n jäsen 1.1.1995.