Talouskriisistä selviytyminen
Esko Ahon porvarihallituksen astuessa virkaansa toukokuussa 1991 paha talouskriisi oli jo nähtävissä: työttömyys kasvoi, tuotanto- ja vientiluvut heikkenivät jatkuvasti ja korot pysyivät korkeina. Teollisuus alkoi odottaa devalvaatiota ja puolueissa pohdittiin sen mahdollisuutta. Euroopan yhteisön laskennalliseen valuuttayksikköön Ecuun liityttiin kesäkuussa 1991 eduskunnan päätöksellä ilman devalvaatiota, vaikka markan kurssia pidettiin yleisesti liian korkeana ja korjaavaa devalvaatiota kannatettiin yleisesti. Jälkitulkinta on ollut yksimielinen: vahvan markan politiikka oli Jaakko Kianderin ja Pentti Vartian mukaan virhe ja siitä luovuttiin liian myöhään.
Yhdessä presidentti Koiviston kanssa Aho suostutteli Kalevi Sorsan johtamaan neuvotteluja, joiden tuloksena palkansaajien keskusjärjestöt suostuivat kolmen prosentin nimellispalkkojen alennukseen. Tämä kuitenkin myöhemmin kaatui Paperiliiton, Metalliliiton ja vientiteollisuuden työnantajienkin vastustukseen. Devalvaatiopaineet kasvoivat vuoden loppua kohden. Kun Suomen Pankki käytännössä menetti valuuttavarantonsa ja kun markan tukiostot lopetettiin, Koivisto ehdotti pelastustoimeksi kellutusta, vaikka huomioi puuttumisensa asiaan saattavan ”konstitutionaalisen asemansa uhatuksi.” Markkaa kellutettiin seuraavaan päivään, jolloin Aho, Viinanen ja Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg sopivat pakon edessä devalvaatioprosentiksi 12,3.
Presidentti ei voinut johtaa talouspolitiikkaa, mutta Koivisto ilmaisi valmiutensa tiiviimpään talouspoliittiseen yhteistyöhön, “jos hallituksella oli siihen valmiutta”. Myöhemmin Koivisto on myöntänyt menneensä pidemmälle kuin hänen valtuutensa oikeuttivat. Historia on tältä osin vielä tarkemmin kirjoittamatta.