Suomen edustus EU-huippukokouksissa
Ahtisaari oli sitä mieltä, että koska presidentti perustuslain mukaan johti ulkopolitiikkaa, hänen pitäisi osallistua merkittäviin tapaamisiin. Ahon hallitus puolestaan katsoi, että sisä- ja ulkopolitiikan yhteenliittyminen EU:ssa korosti pää- ja ulkoministerin roolia.
Asia oli noussut esille myös perustuslain muutostarpeita pohdittaessa. Valtiosääntökomitea 1992 katsoi mietinnössään, että Eurooppa-neuvostossa käsiteltävien asioiden luonne huomioon ottaen pääministeri voisi luontevimmin pääsäännön mukaan edustaa Suomea. Pääministerin edustamista voitiin komitean mielestä perustella ennen kaikkea pyrkimyksellä parlamentaarisen hallitustavan säilyttämiseen ja vahvistamiseen. Näin osaltaan korvattaisiin eduskunnalle integraatioratkaisuista aiheutuvaa valtaoikeuksien vähenemistä. Komiteassa pohdittiin, että presidentin edustus edellyttäisi hänen sisäpoliittisten oikeuksiensa vahvistamista tai hankalaa neuvottelukäytäntöä valtioelinten välille, mikä johtaisi parlamentaarisuuden heikentymiseen.
Ahtisaari ilmoitti päättävänsä edustuksestaan huippukokouksissa tapauskohtaisesti. Vaikka presidentin edustuksesta ulko- ja turvallisuuspoliittisissa asioissa saatiin jonkinlainen sopu, kriitikot eivät hiljentyneet ja vastakkainasettelu pääministerin kanssa toi jännitettä valtioelinten yhteistyöhön. Kiista edustuksesta EU-huippukokouksessa tiivistyi illallislautasten ympärille, jossa se pyöri keväästä 1994 lähtien vuoden päivät. Liittymissopimuksen allekirjoitustilaisuudessa Korfussa toukokuussa illallislautasia oli vain yksi, ja Aho sai jäädä hotelliin. Ahtisaaren elokuinen matka sitten Brysseliin herätti jo arvostelua siitä, että presidentti olisi ottamassa itselleen sisäpoliittistakin valtaa.
Kevään 1995 eduskuntavaalien jälkeen, keskustan kärsittyä vaalitappion, pääministeriksi nousi Paavo Lipponen, jonka kanssa yhteistyö sujui paremmin ja kritiikki hiljeni, mutta kaksoisedustus pysyi ratkaisemattomana presidentin osallistuessa harkintansa mukaan ulko- ja turvallisuuspoliittisia asioita käsitteleviin kokouksiin. Lipposen, Sorsan jälkeen toiseksi pitkäaikaisimman pääministerin, asennetta vahvaan johtajuuteen oli kuvannut hänen lausumansa vuonna 1966 Ulkopolitiikka-lehdessä: ”Perinteellisesti ulkopolitiikkaa pidetään jonkinlaisena merenkulkutaitona, valtiolaivan ohjailuna karikkoisilla kansainvälisillä vesillä. Laivan ehdoton päällikkö on kapteeni, joka ei suuntaa määrätessään järjestä miehistöäänestyksiä”.