Itsenäisyysjulistus ja itsenäisyyden tunnustaminen
Svinhufvudin senaatin menettely itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä liitteenä tasavaltalaiseen hallitusmuotoon ei tyydyttänyt puolueita ja Helsingissä olevien ulkovaltojen edustajia. Niinpä porvarilliset puolueet esittivät oman, tosin Svinhufvudin muotoilua seuranneen itsenäisyysjulistuksen ja sosialidemokraatit omansa. Kun valtalain mukaan päätöksiä eduskunnassa tehtiin vain eduskunta-aloitteiden pohjalta, porvarilliset puolueet sopivat, että senaatin julistus käsiteltäisiin uudelleen valtiopäiväaloitteena. Maalaisliiton Santeri Alkion ensimmäisenä allekirjoittaman aloitteen pohjalta eduskunta äänestysten jälkeen äänin 100 – 88 hyväksyi joulukuun 6. päivänä julistuksen.
Länsivallat ja Pohjoismaat, joilta oli pyydetty itsenäisyyden tunnustamista, eivät siihen olleet valmiit, kun Neuvosto-Venäjäkään ei ollut sitä tehnyt. Niinpä hyväksymistä oli vielä haettava Pietarista, jossa muutamaa minuuttia ennen vuoden 1917 päättymistä Svinhufvudille luovutettiin kansankomissaarien asiakirja Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Lenin ja Svinhufvud vahvistivat vielä asian kädenpuristuksella. Neuvosto-Venäjän korkein päättävä elin, työläis- ja sotamiesneuvostojen toimeenpaneva keskuskomitea, vahvisti päätöksen tammikuun 4. päivänä 1918. Samana päivänä Suomen tunnustivat Ruotsi ja Ranska, Saksa pari päivää myöhemmin. Englannin, Japanin ja Yhdysvaltain tunnustusta saatiin odottaa toukokuulle 1919.