Tasavalta vai kuningaskunta?
Sisällissodan jälkeen tilanne oli muuttunut, kun vasemmisto oli lyöty. Oikeistolaisimmissa piireissä katsottiin, etteivät suomalaiset olleet kypsiä hallitsemaan itse itseään. Konservatiivinen väestönosa suhtautui muutenkin epäilevästi tasavaltaan, joka oli vielä tuore ja kokeilematon valtiomuoto. Keväällä 1918 Euroopassa oli Venäjän lisäksi vain kolme tasavaltaa: Ranska, Sveitsi ja piskuinen San Marino. Oli siis luonnollista kiinnittyä monarkistiseen perinteeseen, kun muutkin pohjoismaat olivat vakaita kuningaskuntia. Monarkistit pitivät tarpeellisena lujaa auktoriteettivaltaa rahvaan impulsseja hallitsemaan, vaikka tasavaltalaisia olikin kansan enemmistö: työläiset, keskiluokka ja talonpojat.
Sisällissodan päätyttyä toukokuussa 1918 eduskunta luovutti edellisvuoden marraskuussa ottamansa ylimmän vallan Svinhufvudille, väliaikaisena valtionhoitajana. Valtiollista elämää leimasi kädenvääntö tulevasta valtiomuodosta. Svinhufvud nimitti senaatin puheenjohtajaksi monarkistisen J. K. Paasikiven. Tämän jälkeen hallituksessa oli vain kaksi tasavaltalaista jäsentä, Kyösti Kallio ja E. Y. Pehkonen. Myös niin sanotussa tynkäeduskunnassa monarkistit olivat enemmistönä, koska ne sosialidemokraattiset kansanedustajat, jotka eivät olleet paenneet Venäjälle, olivat valkoisten vankeina tai ammuttu. Vasemmisto – 92 kansanedustajaa – oli suljettu poliittisen vallankäytön ulkopuolelle. Tie kuningaskunnalle oli avattu.
Paasikiven senaatti antoikin eduskunnalle kesäkuun alussa 1918 esityksen monarkkisesta hallitusmuodosta, joka hyväksyttiin mutta jonka kiireelliseksi julistamisen tasavaltalaiset pystyivät estämään määrävähemmistöllään. Siten laki äänestettiin lepäämään yli vaalien. Silloin monarkistit, joita olivat johtavat vanhasuomalaiset, puolet nuorsuomalaisista ja useimmat ruotsalaiset, keksivät vedota vuoden 1772 hallitusmuotoon, jonka mukaan säätyvaltiopäivien eli siinä tilanteessa eduskunnan olisi ryhdyttävä toimiin uuden monarkin valitsemiseksi vanhan hallitsijasuvun sammuttua. Eduskunta antoikin valtuudet, ja hallitus kääntyi Saksan keisarin puoleen. Kun keisari ei halunnut antaa poikaansa niin epävakaisiin oloihin, kuninkaanhakijat päätyivät keisarin lankoon, Hessenin prinssi Friedrich Karliin. Eduskunta valitsi hänet lokakuussa Suomen kuninkaaksi. Maailmantilanne muuttui kuitenkin nopeasti, ja Hessenin prinssi katsoi joulukuussa 1918 parhaaksi luopua kruunusta.