Tarton rauhansopimus 1920
Kärkikaksikkona neuvotteluissa olivat puheenjohtaja J. K. Paasikivi ja ulkoministeri Holsti. Oikeiston ja vasemmiston jännitteiltä ei vältytty edes neuvoteltaessa rauhaa kahden valtion välille. Sosialidemokraattien puheenjohtaja Väinö Tanner osallistui neuvotteluihin, mutta arvosteli niitä kovasanaisesti julkisuudessa. Puoluelehdessä, Suomen sosialidemokraatissa presidentin linjaa ruodittiin liian tiukaksi, myönnytyksiä olisi tehtävä, jos Suomi todella haluaisi rauhaa. Venäjä halusi vaihtaa Repolan ja Porajärven Petsamon luovutusta vastaan. Vaatimus tuntui suomalaisista kohtuuttomalta. Kansan yleinen mielipide oli linjassa Paasikiven ja Holstin kanssa: Alueista ei haluttu luopua.
Lopulta oppositiosta käsin toimivien sosialidemokraattien kritiikki taisi painaa presidentin vaakakupissa enemmän kuin kokoomuksen ja maalaisliiton halu liittää Itä-Karjala osaksi Suomea. Sopimuksessa Repola ja Porajärvi vaihdettiin Neuvosto-Venäjälle Petsamoa vastaan, aivan kuten Neuvosto-Venäjä oli neuvotteluiden alussa esittänyt. Venäläiset tunnustivat itsenäisen Suomen ja luopuivat Karjalankannaksen rajan tarkistusvaatimuksesta ja Suursaaren neutralisoinnista. Suomi puolestaan luopui Itä-Karjalan unelmastaan. Repola ja Porajärvi liitettiin Itä-Karjalan ”autonomiseen alueeseen.” Toteutumaton lupaus autonomiasta rasittaisi
valtioiden välejä vielä pitkään.
Rauhansopimus allekirjoitettiin 14.10.1920. Siinä missä rauhanneuvotteluihin innostanut Viro oli saanut Neuvosto-Venäjältä paljon, jäivät suomalaisten toiveet puolitiehen. Luovutetun Repolan nimismiehenä toiminut ylioppilas Bobi Sivén ampui itsensä protestiksi seuraavan vuoden tammikuussa. Vuotta myöhemmin Akateeminen Karjalaseura liitti Sivénin surmanluodin osaksi tunnustaan. Toivo Karjalan vapauttamisesta eli väkevänä. Äärioikeisto leimasi solmitun rauhansopimuksen häpeärauhaksi, jonka pääsyyllinen oli presidentti. Kuitenkin vain vajaat 30 kansan edustajaa vastusti sopimusta ja se hyväksyttiin eduskunnassa 1.12.1920. Sosiaalidemokraatit, edistyspuolue ja osa kokoomusta sekä maalaisliittoa seisoivat sopimuksen takana.
Holstin ja Paasikiven välit olivat kiristyneet rauhanneuvotteluiden loppusuoralla. Pääministeri Erich ja Paasikivi eivät lopulta arvostaneet tehtyä sopimusta, kun taas entinen pääministeri Vennola epäili, pitäisivätkö venäläiset lupauksensa. Vennolan epäluulo kyti kansallisena mielentilana vielä pitkään, mikä näkyi esimerkiksi diplomaattisuhteiden tasolla. Pitkään aikaan Suomessa ei ollut venäläislähettilästä, ja Moskovaan oli vaikea löytää ketään Suomen edustajaksi.