Itä-Karjalan kapina
Lupaus Itä-Karjalan autonomiasta kaiversi Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä kriittisesti vuoden 1921 loppupuolella. Vuoden alussa alkanut itäkarjalaisten kapinointi voimistui ja muuttui lokakuussa aseelliseksi, ja karjalaiset pyysivät tukea vapaussotaan Viron, Puolan ja Suomen hallituksilta. Virallisesta tuesta kieltäydyttiin, mutta Suomen hallitus salli avun kapinallisille sekä suomalaisten värväämisen taisteluun. Heitä oli kaiken kaikkiaan noin 500 silloisen majurin, Paavo Talvelan johtamassa 3 000 miehen kapinallisjoukossa.
Jouluna 1921 presidentinlinnan työhuoneessa istuivat vuorollaan pääministeri Juho Vennola, sisäministeri Heikki Ritavuori, sotaministeri Bruno Jalander, ulkoministeri Rudolf Holsti ja kenraali Oscar Enckell. Presidentti ja pääministeri olivat erimielisiä. Presidentti Ståhlberg halusi sulkea rajat ja päättää kapinan tukemisen, siinä missä pääministeri Vennola kannatti spontaanin kansannousun tukemista. Vennola piti Ståhlbergin harkitsemaa Kansainliittoon tukeutumista heikkouden merkkinä. Ståhlberg koki Itä-Karjalan palauttamisesta haaveilevan oikeiston vehkeilevän kaikin keinoin saadakseen Suomen sotketuksi sotaan. Yhtenäistä päätöstä ei saatu aikaan. Saman vuoden viimeisinä päivinä NeuvostoVenäjä ilmoitti lopettavansa kaupankäynnin Suomen kanssa ja siirsi valtioiden rajalle 13 000 miestä.
Jännitteisessä tilanteessa yhteen ommeltu yhteiskunta alkoi repeillä. Riskinä oli, että valkoiset kenraalit nousisivat tavoittelemaan valtaa. Presidentti Ståhlberg oivalsi tämän Mannerheimin palatessa yllättäen kotiin pitkältä ulkomaanmatkaltaan. Ståhlbergin onneksi Itä-Karjalan kapinalliset kokivat vuoden vaihtuessa tappion ja kapina näytti tyyntyvän. Karjalaan värvätyt joukot käskettiin takaisin ja uusien sotilaiden värvääminen kiellettiin. Helmikuun lopussa 1922 viimeisetkin sissit olivat palanneet Suomeen. Taistelijoiden aseistariisunta ja kotiin passittaminen herättivät närkästystä.