Edellinen: Valta keskittyy – ja lopulta hajoaa 1956–1981

Irtautuminen vanhasta: parlamentarismin vahvistaminen

Uuteen aikakauteen

Kansalaisten kriittisyydestä politiikkaa, poliitikkoja ja puolueita kohtaan tuli 1980-luvulla poliittisen ilmapiirin ja keskustelun näkyvä teema. Kriittisyys juonsi juurensa kyllästymisestä 1970-luvun ylipolitisoituneeseen ilmapiiriin ja osittain 1980-luvun puolella esiin tulleisiin poliittisiin virheisiin ja väärinkäytöksiin. Puolueohjauksesta itsenäistynyt media alkoi ohjata kansalaismielipiteen virtauksia ja saneli myös politiikan asialistaa, niitä kysymyksiä, jotka nousivat esille. Politiikan toimijoiden oli nyt sopeuduttava mediaan eikä päinvastoin.

Media alkoi ohjata kansalaismielipiteen virtauksia ja saneli myös politiikan asialistaa.

Vuoden 1982 presidentinvaalit ja Mauno Koiviston valinta presidentiksi olivat näyttävä irtaantuminen aikaisemmasta aikakaudesta. Liikkeelle panevina voimina olivat yhteiskunnan rakenne- ja arvomuutokset sekä Kekkoseen henkilöityneen pitkän kauden kasaamat muutospaineet ja -mahdollisuudet. Näillä vaaleilla oli yhteiskunnallinen ja poliittinen ”tilaus”.

Enemmistöparlamentarismin kausi

Koiviston kautena vahvistui enemmistöparlamentarismi poliittisen elämän olennaisena piirteenä. Tämä merkitsi Suomessa aina näihin päiviin jatkunutta parlamentaarista vakautta, mutta samalla poliittinen debatti eduskunnassa vaimentui. Hallituspolitiikka vakautui pitkäaikaisten hallitusten ansiosta. Toisaalta enemmistöparlamentarismin vahvistuminen lisäsi hallituksen ja hallituspuolueiden eduskuntaryhmien välistä yhteistyötä pikemmin kuin hallituksen ja eduskunnan valtakamppailua. Lainsäädännöstä ja budjetista päätettäessä hallituspuolueet sopivat pitkälti asiat keskenään valmiiksi jo ennen eduskuntakäsittelyä.

”Korpilammen henki”

Konsensushakuisuuden huippuhetki oli aikaisemmin ollut vuosien 1977–1979 talouden niin sanottu elvytysohjelma, jolla sekasortoon ja syvään taantumaan ajautunut Suomen talous nostettiin miltei koko 1980-luvun jatkuneelle poikkeuksellisen voimakkaalle kasvu-uralle. Konsensuspolitiikan suurta voittoa symboloi elvytyspolitiikan taustalla toiminut jo mainittu Korpilammen henki, joka omalla tavallaan legitimoi suomalaisen pragmatismin siunauksellisuuden pitkäksi ajaksi eteenpäin.

Elvytysohjelmalla Suomen talous nostettiin 1980-luvulla voimakkaaseen kasvuun.

Siitä lähtien hallitus ja hallituspuolueet ovat olleet mukana työmarkkinaneuvotteluissa, ja enemmistöparlamentarismin toimintatavan mukaisesti eduskunta kokonaisuutena on yleensä myötäillyt kolmikannan tekemiä sopimuksia. Kenties ylikorostuneen konsensushakuisuuden vuoksi suuret puolueet ovat laventaneet poliittisia ohjelmiaan ja madaltaneet aatteellisia profiilejaan muuttuen yhä enemmän yleispuolueiksi. Yleispuolueiden rooli on saattanut äänestäjän silmissä muuttua samankaltaisuudeksi ja tätä kautta poliittisen passiivisuuden perusteeksi. Tämä on ollut suomalaisen konsensuspolitiikan hinta, mitä äänestysprosentin jatkuva lasku on osoittanut.

Valtiosääntöuudistukset käynnistyvät

Kynnys muuttaa perustuslakia oli ollut korkea. Perustuslakien uudistamista oli yritetty käynnistää 1970-luvun alussa – ilman tulosta. Koiviston astuessa virkaansa asenneilmapiiri oli avoin uudistuksille, ja hän itse edisti tietoisesti etenkin presidentin valtaa karsivia muutoksia. Asenne valtaoikeuksien karsimiseen kumpusi osittain hänen kokemuksistaan pääministerinä Kekkosen vallan alaisuudessa. Ensimmäiset merkittävät uudistukset olivat presidentin vaalitavan ja hallituksen muodostamismenettelyn uudistaminen.

Presidentin valta kapenee

Hallitus asetti 1982 komitean selvittämään presidentin vaalitavan muuttamista, presidentin toimivaltaa suhteessa eduskuntaan ja ministeristöön sekä eduskunnan äänestysmenettelyissä noudatettavia määräenemmistö- ja määrävähemmistösäännöksiä. Nyt tavoiteltiin yksimielisiä ehdotuksia, ja Pekka Hallbergin johtaman valtiosäännön tarkistamiskomitean valmistelun pohjalta voitiin toteuttaa ensimmäiset hallitusmuodon ja valtiopäiväjärjestyksen muutokset. Ne tulivat voimaan vuonna 1987.

Merkittävä uudistus oli tasavallan presidentin vaalitavan muutos.

Merkittävin uudistus oli tasavallan presidentin vaalitavan muutos. Se oli välillisen vaalin ja suoran kansanvaalin yhdistelmä. Se oli käytössä vuonna 1988, kun Koivisto valittiin toiselle kaudelle, joskin vasta valitsijamiesten toimittamassa vaalissa. Vaalitapa muutettiinkin poliittisten laskelmien jälkeen kiireisen valmistelun pohjalta jo vuonna 1991 suoraksi kaksivaiheiseksi kansanvaaliksi, joka otettiin käyttöön Koiviston presidenttikauden jälkeen.

Toinen uudistus liittyi hallituksen muodostamismenettelyyn, kun otettiin ensimmäinen askel parlamentarismin suuntaan. Eduskunnan edellytettiin olevan aina koolla hallitusta muodostettaessa. Samoin oli kuultava puhemiestä ja eri ryhmiä. Sittemmin menettelyä on muutettu lisäämällä asteittain eduskunnan vaikutusmahdollisuuksia ministereiden valintaan. Näin on päädytty vähitellen nykyiseen järjestelmään, jossa on Seppo Tiitisen mukaan luovuttu muodollisestikin presidenttijohtoisesta valtioneuvoston muodostamismenettelystä.

Parlamentarismi vahvistuu

Valtiosääntöuudistusten seuraavassa vaiheessa vuonna 1991 presidentin asemaa muutti vaalitavan ohella erityisesti se, että eduskunnan hajottaminen ja uusien vaalien määrääminen sidottiin Koiviston itsensä aloitteesta pääministerin perusteltuun aloitteeseen. Taustalla oli ilmeistikin Koiviston halu varmistaa parlamentarismin kehitystä ja varotoimi, että eduskunnan hajottamista eivät tulevatkaan presidentit voisi käyttää lyhytnäköisiin tarkoituksiin. Pääministerin ”toimitusjohtajan” kaltainen asema korostui vuoden 1991 uudistuksissa toisessakin suhteessa, kun pääministerin aloitteesta presidentti voi myöntää eron valtioneuvoston jäsenelle muustakin syystä kuin eduskunnan luottamuksen loputtua.

Eduskunta pystyi aiempaa paremmin osallistumaan hallituspohjaa ja –ohjelmaa koskevaan päätöksentekoon.

Parlamentarismi vahvistui, kun vuosikymmeniä joustaneen hallitusmuodon väljille sovellutuksille oli nyt asetettu ensimmäisiä eduskunnan asemaa turvaavia rajoja. Presidentti saattoi kuitenkin edelleen nimittää hallituksen tunnustelijan tai muodostajan harkintansa mukaan, vaikuttaa muodostamismenettelyyn ja saada aikaan vähemmistö- tai virkamieshallituksenkin. Valtioelimenä eduskunta ei voinut siten edelleenkään vaikuttaa ministeristön kokoonpanoon sen muodostamisvaiheessa ohi presidentin nimitysvallan, vaikka se pystyi aiempaa paremmin osallistumaan hallituspohjaa ja -ohjelmaa koskevaan päätöksentekoon ja ministerivalintoihin.

Hallitusvaihtoehdot laajentuvat

Parlamentarismin vahvistuminen näkyi vähitellen hallitusvaihtoehtojen lisääntymisenä. Koiviston valinnan jälkeen nimetty Kalevi Sorsan kolmas hallitus oli 1970-luvun lopun punamultamallin mukainen. Hallituksen kumpikaan johtava puolue, SDP tai keskusta, ei päässyt yksin määräävään asemaan sitoutumattoman ulkomaankauppaministerin Esko Rekolan toimiessa vaa’ankielenä. Vuonna 1982 käännettä merkitsevä tapahtuma oli myös SKDL:n putoaminen hallituksesta sen omien edustajien äänestettyä budjettiesitystä vastaan. Niin ikään liberaaliselle kansanpuolueelle kyseinen hallituskausi oli toistaiseksi viimeinen.

Parlamentarismin vahvistuminen näkyi vähitellen hallitusvaihtoehtojen lisääntymisenä.

Vuoden 1983 eduskuntavaalit säikäyttivät vallanpitäjiä osoittamalla kansan tyytymättömyyden yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ilmiöitä kohtaan: työttömyyden poistoa kolmessa kuukaudessa luvannut ja rötösherroja tuomiolle vaatinut Suomen maaseudun puolue (SMP) oli suuri vaalivoittaja nousten kertaheitolla 17 edustajalla keskisuurten puolueiden sarjaan. Sorsa ottikin SMP:n mukaan neljänteen hallitukseensa, jossa se saattoi sanoa ratkaisevan sanan muuten tasapainon SDP:n ja keskustan välillä säilyttäneessä porvarienemmistöisessä kokoonpanossa.

Sorsan pitkä pääministerikausi

Sorsa oli ennätyspitkän, koko vaalikauden 1983–1987 eli 1 455 päivää istuneen neljännen hallituksensa aikana valtansa huipulla oman puolueensa tunnustettuna johtajana ja siihen mennessä Suomen pitkäaikaisimpana pääministerinä, joka hallitsi kattavasti niin sisäpoliittiset kuin ulkopoliittiset kysymykset.

Sorsa oli ennätyspitkän koko vaalikauden istuneen hallituksen tunnustettu pääministeri.

Muutosta aikaisempaan osoitti se, että Sorsa oli jo kolmannessa hallituksessaan, Pär Stenbäckin toimiessa ulkoministerinä, osallistunut aktiivisesti myös ulkoasioiden valmisteluun, ja että neljännessä hallituksessaan hän saattoi ilman valtionpäämiehen ohjasten kiristelyä osallistua Sosialistisen Internationaalin kokouksiin aseidenriisunnan ja maailmantalouden elvyttämisen merkeissä. Kun järjestö oli puolueiden välinen, Sorsan toiminta siinä ei synnyttänyt toimivaltakonfliktia hänen ja presidentin välille, joskaan presidentti ei katsonut järjestön puheenjohtajaksi nousseen pääministerinsä ulkopoliittista aktiivisuutta ja neuvostosuhteiden läheistä ylläpitoa täysin suopeasti. Parlamentarismi oli kuitenkin vahvistanut ja itsenäistänyt pääministerin asemaa.

Presidentti ohjailee hallituksen kokoonpanoa

Koivisto vaikutti hallitusneuvotteluihin yleensä keskustelemalla. Yksi poikkeus tapahtui vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen. Kokoomus sai pitkään jatkuneen oppositiokauden ja kiihtyvän taloudellisen nousukauden huumassa kaikkien aikojen parhaan vaalituloksensa ja pääsi hallituksenmuodostajan asemaan. Koivisto ei odotuksista poiketen nimittänytkään kokoomuksen puheenjohtajaa Ilkka Suomista hallitustunnustelijaksi vaan valitsi pankinjohtaja Harri Holkerin. Taustalla oli presidentin saama vihi salaisesta sopimuksesta, jonka kokoomuksen, keskustan ja RKP:n puheenjohtajat olivat tehneet ennen vaaleja teollisuusjohtajien aloitteesta tarkoituksena pyrkiä porvarien vaalivoiton sattuessa keskustan johtamaan porvarihallitukseen.

Presidentti runnoi hallitusneuvottelut mielensä mukaisesti harmistuneena ns. kassakaappisopimuksesta.

Vaikka tätä niin kutsuttua kassakaappisopimusta ei ollut tuotu esille, Koivistoa asetelma harmitti siinä määrin, että hän runnoi presidentin valtaoikeudella hallitusneuvotteluista mielensä mukaisen, huolimatta juuri hyväksytyn valtiosääntöuudistuksen valtaoikeuksia karsineesta hengestä. Hänen ohjeillaan ministeri Esko Rekola ”sondeerasi” Harri Holkerin sinipunahallituksen. Se päätti kokoomuksen 21 vuoden ulkopoliittisiin syihin perustuneen paitsion ja toi sen samaan pöytään sosiaalidemokraattien kanssa.

Näin sisäpolitiikan vaihtoehdot lisääntyivät. Holkerin hallitus oli historiallinen, sillä se oli siihen mennessä ainoa enemmistökokoonpano, johon keskusta (maalaisliitto) ei mahtunut mukaan. Seitsemän kokoomuksen, kahdeksan SDP:n, kaksi RKP:n ministeriä ja yksi SMP:stä istuivat uuden ennätyksen, kaksi vuorokautta edeltäjäänsä pidempään eli 1 457 päivää. Vireillä oli suuria veronkevennyksiä ja työllisyyden parantamistoimia kulutusjuhlaa viettävässä Suomessa ennen törmäystä taloudelliseen taantumaan. Hallituskauden aikana rahamarkkinat vapautuivat, työllisyys ja valtiontalous pysyivät vahvoina, mutta talous ylikuumeni ja vaihtotase heikkeni. Vielä ei ymmärretty suljetun talouden avautumisen seurauksia.

Eduskunnan toimintatavat uudistuvat

Parlamentarismin vahvistumisen myötä myös eduskunta itse alkoi 1980-luvulla uudistaa toiminnan rakenteita ja työtapoja. Valiokuntien toimikausi pidennettiin vaalikauden mittaiseksi vuonna 1983. Sittemmin valiokuntalaitosta uudistettiin vuonna 1991 vastaamaan pääosiltaan ministeriöjakoa. Seuraavassa vaiheessa uudistettiin vuonna 1993 suulliset kyselytunnit eduskunnan täysistuntojen saattamiseksi poliittisen keskustelun pääareenaksi ja otettiin käyttöön pääministerin ilmoitukset, jotka ovat olleet yksinkertainen tapa saattaa nopeasti eduskunnan tietoon esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua vaativia asioita.

EU-jäsenyyden kannalta olennaista on ollut suuren valiokunnan kehittäminen.

Integraation ja EU-jäsenyyden kannalta on ollut olennaista suuren valiokunnan kehittäminen. Tuo valiokunta ei koskaan ollut saavuttanut asemaa parlamentin eräänlaisen ”ylähuoneena”, jota sille oli alun perin vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa kaavailtu. Käytännön syistä eduskunta päättikin Seppo Tiitisen mukaan, ettei lakiesityksiä enää lähetetty suureen valiokuntaan ennen niiden asiasisällön osalta ratkaisevaa täysistuntokäsittelyä. Suuri valiokunta osoitettiin kaikkien erityisvaliokuntien valmistelun pohjalta eduskunnan integraatiovaliokunnaksi jo ETA-vaiheessa ja sittemmin EU-oloissa Eurooppa-valiokunnaksi. Kansanvallan kannalta on merkittävää, että Euroopan unionin jäsenyyden toteutuessa vuoden 1995 alusta eduskunta oli luonut Eurooppa-asioiden kansallista valmistelua varten järjestelmän, joka takasi parlamentaarista hallitustapaa korostavan järjestelmän säilymisen myös EU-asioiden käsittelyssä.

Ulkopolitiikan haasteita

Ulkopolitiikassa 1980-luvun taitetta leimasi muuttuva tilanne suurvaltojen välillä. Kuubalaisten joukkojen osallistuminen Angolan ja Etiopian tapahtumiin tulkittiin lännessä Neuvostoliiton järjestämäksi vallankumouksen vienniksi, ja Afganistanin miehitys 1979 johti Yhdysvallat kieltämään hetkellisesti viljan viennin Neuvostoliittoon ja kiristämään entisestään huipputeknologian vientikiellon valvontaa myös muihin sosialistisiin maihin sekä boikotoimaan vuoden 1980 Moskovan olympialaisia.

Ulkopolitiikassa 1980-luvun taitetta leimasi muuttuva tilanne suurvaltojen välillä.

Itä-Euroopan epäsuotuisa taloudellinen kehitys rapautti sosialismin arvovaltaa ja kiristi kansainvälistä ilmapiiriä. Kommunistisen puolueen valtaa uhkaavien lakkojen takia Puola julistettiin sotatilaan joulukuussa 1981, mikä sai presidentti Ronald Reaganin kieltämään Länsi-Eurooppaan ulottuvaa kaasujohtoa varten valmistettavien tarvikkeiden viennin Neuvostoliittoon. Erityisen uhkaavana suurvaltapoliittisissa käänteissä koettiin varustelun lisääntyminen, kun Nato oli päättänyt 1979 sijoittaa ydinaseita Eurooppaan vastapainoksi idän uudelle ohjussukupolvelle.

EU-jäsenyys

Monet Efta-maat olivat ilmoittaneet varsinaiseksi tavoitteekseen Euroopan yhteisöjen (EY) jäsenyyden jo ennen ETA-neuvottelujen (Euroopan talousalue) alkua. Berliinin muurin murtuminen 1989 ja sitä seurannut uudenlaisten mahdollisuuksien aika vapauttivat Suomenkin näkymiä länsi-integraation osalta. Vuoden 1990 alussa Holkerin hallitus antoi eduskunnalle selonteon, johon sisältyi jo EY-jäsenyyden mahdollisuus.

Pääministerin rooli vahvistui

EU-jäsenyyshankkeeseen liittyi pääministerin roolin kasvaminen myös ulkopolitiikan saralla. Liittyminen talousalueeseen edellytti ulkopoliittisen päätöksentekojärjestelmän muutosta, jottei presidentin toimivalta äkkiä ulottuisi hallituksen sisäpoliittisen toimivallan alueelle. Tällaista kehitystä ei haluttu, varsinkin kun valtiosääntöuudistuksen tavoitteet olivat päinvastaiset.

EU-jäsenyyshankkeeseen liittyi pääministerin roolin kasvaminen myös ulkopolitiikan saralla.

Ulkopoliittisen linjan avautuminen läntiselle yhdentymiselle oli aikakauden prosesseista pitkäaikaisin ja monipolvisin. Sen yhteydessä Koiviston varovaisuus muutoksia kohtaan kävi jälleen ilmi. Idänpolitiikassa suuria kysymyksiä olivat Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen uudelleentulkinta syksyllä 1990 sekä Baltian maiden itsenäisyyden tunnustaminen. Samoin uusien suhteiden luominen Neuvostoliiton seuraajaan, Venäjään oli niin sanotun kylmän sodan loppuvaiheen asioita.

Neuvostoliiton hajoamisen vaikutukset

Keskeinen muutos Suomen idänsuhteissa oli Neuvostoliiton hajoamisen mahdollistama neuvostovaltioiden itsenäistyminen sekä YYA-sopimuksen korvaaminen hyvän naapuruuden sopimuksella uuden Venäjän kanssa. Taustalla oli pragmaattisen harkinnan tuottama innovaatio. Sekä Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen että YYA-sopimuksen Saksan-rajoitteet poistettiin yksipuolisilla lausumilla vuosina 1990 ja 1991, kun sopijapuolena ollut Neuvostoliito oli poistunut näyttämöltä ja kun sopimuksesta irtautumisen varalta ei ollut sopimuslausumia ja sanktioita.

Ennakkotiedustelujen jälkeen idänsuhteisiin liittyvät sopimuksien muutokset voitiin toteuttaa ongelmitta.

Päätöksiä valmistelivat ulkoministeriön virkamiehet, päätöksenteossa puolestaan toimi hallituksen ulkopoliittinen ydinryhmä. Tätä suoraviivaista ja yksinkertaista menettelytapaa ruodittiin Koiviston ja hänen parin luottojuristinsa pienessä päivällispiirissä. Sitten ennakkotiedustelujen ja vähäeleisen diplomatian jälkeen nämä suomalaisten tunteisiin suuresti vaikuttaneet sopimussuhteiden muutokset voitiin toteuttaa ongelmitta.

YYA-sopimus korvautuu

Felix Karasev kertoo muistelmissaan, miten neuvostojohto suhtautui tuolloin Suomen rauhansopimusta ja YYA-sopimusta koskeviin ongelmiin lähes välinpitämättömästi. Moskovasta ei edes vaivauduttu vastaamaan ilmoituksiin suomalaisten aikeista. Nämä olivat merkityksettömiä verrattuna suurvallan läpikäymiin kansainvälisiin ja sisäpoliittisiin ongelmiin. Muodollisesti YYA-sopimus korvattiin sitten 1992 sopimuksella Suomen ja Venäjän suhteiden perusteista.

YYA-sopimus korvattiin vuonna 1992 sopimuksella Suomen ja Venäjän suhteiden perusteista.

Koiviston taktiikkana oli varovaisuus riskien välttämiseksi erityisesti Baltian maiden tapahtumien osalta. Tämä tosin vahingoitti hänen omaa imagoaan. Vuonna 1985 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi ja kolme vuotta myöhemmin myös maan presidentiksi nousseen Mihail Gorbatšovin aloittama yhteiskunnan tehostaminen ”perestroikan ja glasnostin avulla” johti melko pian erilaajuisiin pyrkimyksiin valtajärjestelmän muuttamiseksi. Konkreettisimpia ilmentymiä olivat joidenkin neuvostotasavaltojen itsenäisyyspyrkimykset, joita valtiojohto Suomessa tarkoin seurasi varoen kuitenkin ilmaisemasta tukeansa.

Baltian maiden itsenäistyminen

Vuodesta 1989 alkaen Baltian maiden tavoite oli itsenäisyyden palauttaminen. Liettua julistautui itsenäiseksi maaliskuussa 1990. Virossa uusi korkein neuvosto julisti siirtymäkauden Viron tasavallan perustuslaillisten valtioelinten luomiseen ja muutti maan nimeksi Viron tasavalta (Eesti Vabariik). Sukulaiskansa odotti välillä turhautuneena, myös Suomen tukea itsenäisyyshankkeelleen.

Suomi palautti kaikkiin Baltian maihin 1920-alussa solmitut diplomaattisuhteet.

Suhtautuminen lähialueen kehitykseen sai ratkaisevan käänteen elokuun lopussa 1991, kun Moskovan vanhoilliset kommunistijohtajat Gennadi Janajevin johdolla yrittivät viinanhöyryistä vallankaappausta ja avasivat virolaisten tulkinnan mukaan Virolle historiallisen tilaisuuden julistautua itsenäiseksi. Tässä vaiheessa Suomenkin johto hylkäsi aiemman varovaisuutensa ja teki nopean ratkaisun palauttaa tunnustuksen asemesta kaikkiin Baltian maihin 1920-luvun alussa solmitut diplomaattisuhteet, joita koskaan ei ollut muodollisesti katkaistu. Päätös tästä tehtiin Koiviston koolle kutsumassa hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa käytännössä pääministeri Esko Ahon johdolla. Risto Uimosen mukaan presidentti Koivisto antoi hallituksen valita toimintatavan ja pysyi, ohjaten prosessia itse sivummalla. Tällä toimintatavallaan Suomi vahvisti, ettei se hyväksynyt oikeudellisesti päteväksi Baltian maiden liittämistä Neuvostoliittoon väkivalloin toisen maailmansodan lopussa.

Talouspolitiikan haasteita

Ulkopolitiikan kylkeen liimautuivat vähitellen yhä kiinteämmin taloussuhteet. Taloudellisen globalisaation 1980-luvun alun aallon mukana kansainvälisen tavarakaupan osuus ja monikansallisten yritysten merkitys kasvoivat maailmantaloudessa. Suorat, rajat ylittävät investoinnit kasvoivat huimasti eritoten vuosikymmenen puolivälin jälkeen ja pääomaliikkeiden rajoituksia poistettiin lähes kaikkialla. Talouden globalisoituminen ja politiikasta itsenäistyminen olivat nyt vahvoja kehityssuuntia, eikä niiden voimaa täysin ymmärretty, kun talouspolitiikassa tehtiin kohtalokkaita päätöksiä varsinkin pääomamarkkinoiden vapauttamiseksi. Talouden poliittinen ohjaus ei enää ollut mahdollista pelkästään kansallisin keinoin, kuten vielä menestyksellisessä 1970-luvun lopun ”Korpilahden hengen” innoittamassa elvytyksessä.

Talouden poliittinen ohjaus ei enää ollut mahdollista pelkästään kansallisin keinoin.

Taloudessa Suomi 1980-luvulla eli nousukautta ja kulutusjuhlaa, joka muuttui vuosikymmenen vaihteeseen tultaessa äkisti pörssikurssikuplan puhkeamiseksi ja johti lamaan. Tässä itsenäisyyden ajan ehkä pahimmassa sisäpoliittisessa kriisissä suomalainen talouselämä ja poliittinen järjestelmä joutuivat opettelemaan uudenlaisia toimintastrategioita, avaamaan keskustelukulttuuria, joustamaan ja myöntämään virheitään avoimesti.

Talouskriisi yllättää

Kriisin taustalla vaikuttivat kansainvälisen ympäristön muutokset: yritysten kansainvälistyminen ja kilpailun lisääntyminen, teknologinen kehitys samoin kuin Neuvostoliiton romahtaminen ja länsieurooppalaisen integraation syveneminen. Ajan henkeen kuului protektionistisen säännöstelyn purkaminen ja rahamarkkinoiden vapauttaminen, joihin Suomi halusi osallistua pyrkiessään mukaan läntisille markkinoille.

Talouden kriisi tuli ammattilaisillekin yllätyksenä.

Riittävän hyvin ei ymmärretty, kuinka suuri merkitys globaaleilla voimilla lopulta oli, ja talouden kriisi tuli ammattilaisillekin yllätyksenä. Pääomamarkkinoiden vapauttamista ei myöskään osattu nähdä siirtymäkautena säännöstelystä tasapainoisiin avoimiin markkinoihin, ja talouden omien voimien annettiin toimia liian vapaasti liian varhain.

Säännöstelyn purku

Pääomamarkkinoiden säännöstelyn purkaminen pääosin vuosina 1986 ja 1987 johti talouden ylikuumenemiseen. Kun pääomaliikkeet vapautettiin ja luotonsäännöstely purettiin, yritykset saattoivat vapaasti hankkia ulkomaista velkaa ja pankit laajentaa luotonantoaan vapaana korkosäännöstelyn rajoituksista. Aiemmin pankkien lainanotto ja luotonanto oli sidottu keskuspankin määrittämiin korkoihin, eivätkä yksittäiset pankinjohtajat päässeet tekemään liian riskialttiita velkasopimuksia. Ongelmia alkoi syntyä hyvin pian, mutta monet eivät huomanneet niitä suljetun talouden avautuessa vapaille pääomamarkkinoille.

Pääomamarkkinoiden säännöstelyn purkaminen johti talouden ylikuumenemiseen.

Suomalaiset pääomamarkkinat olivat kehittymättömiä, vakavaraisuuslaskenta jälkeenjäänyttä ja pankit varautumattomia vapaan luotonannon ja -oton mahdollisuuden mukanaan tuomiin riskeihin. Vaikka niin sanotussa finanssiryhmäkomiteassa oli juuri saatu aikaan yksimielinen ehdotus vakavaraisuuslaskennan kuplien purkamisesta, Holkerin hallitus ei pitänyt kiirettä ehdotusten toteuttamisessa. Tuskinpa ongelmien syvyyttä vielä aavistettiin.

1990-luvun lama

Seuranneen pankkikriisin oppirahoja saatiin maksaa pitkään. Talouden kasvu pysähtyi vuonna 1990. Vuosien 1990-1993 välillä bruttokansantuote laski 13 prosenttia. Verotulojen kasvu pysähtyi samalla, kun erityisesti työttömyydestä johtuvat menot kasvoivat hallitsemattomasti. Tilastokeskuksen otostutkimuksen mukaan työttömyys nousi vuoden 1990 kolmen prosentin tasosta pahimmillaan lähes 18 prosenttiin. Vastaavasti valtiotalouden velka vuonna 1990 oli 10,5 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun se vuonna 1995 oli 65 prosenttia.

Kun Holkerin hallitusta seuranneen Esko Ahon hallituksen aikana 1990-luvun alussa Suomi sitten syöksyi syvään lamaan, oli Ahon porvarihallituksella ja erityisesti valtiovarainministeri Iiro Viinasella tarkan pelin paikat kriisistä selviytymisessä, samoin pääministerillä itsellään sitten merkittävä osuus keskustapuolueen ohjaamisessa EU-jäsenyyden taakse.

Laman pitkäaikaiset seuraukset

Varallisuusarvojen ja hintojen lasku heikensi kotitalouksien ja yritysten varallisuutta. Ihmiset joutuivat myymään omaisuuttaan, mikä massailmiönä ruokki hintojen laskua entisestään. Tämä velkadeflaatiokierre oli monelle ajan ekonomistillekin tuntematon. Nettovarallisuuden pienentyessä yritykset tekivät konkursseja ja monille yksityishenkilöille jäi velkaa vielä omaisuuden myynninkin jälkeen sen menetettyä arvoaan ennen kauppaa. Konkurssit ja maksamattomat velat pankeille johtivat niiden luottotappioihin ja pankkikriisiin. Pankkikriisin ja pankkien tukemisen hinta veronmaksajille vuoden 1994 tasolla oli varovaisen arvion mukaan noin 50 miljardia markkaa. Luvussa eivät ole mukana välilliset kansantalouden kärsimät vahingot.

Pankkikriisin hinnaksi veronmaksajille tuli noin 50 miljardia markkaa

Seuranneella talouslamalla oli kauaskantoiset seuraukset. Hyvinvointipalveluja leikattiin osittain pysyvästi ja pitkäaikaistyöttömyydestä tuli suuri rasite suomalaiselle yhteiskunnalle. Toisaalta talouslamasta noussut uudenlainen järjestelmä oli vapaiden pääomaliikkeiden ohella sisältänyt matalan korkotason ja vähäisen inflaation. Työn tuottavuus oli lisääntynyt.

Uusliberalismin aika

Laman jälkeistä taloutta on kutsuttu jopa uusliberalistiseksi, kun siihen sisältyneet rajojen yli halvan työvoiman perässä liikkuneiden suuryritysten vallan lisääntyminen, pörssikurssien sananvalta talouspolitiikassa ja yritysjohdon optiojärjestelyt olivat nousseet leimaamaan muutosta koskevaa yhteiskunnallista keskustelua.

Lama pakotti etsimään uusia poliittisen ohjauksen keinoja talouden vakauttamiseksi.

Lama pakotti myös etsimään uusia poliittisen ohjauksen keinoja talouden ja sitä kautta hyvinvointiyhteiskunnan saattamiseksi takaisin raiteilleen. Perinteisen julkisen vallan eli valtion raskas talouden ja markkinoiden ohjaus ei enää toiminut, sen oli jo syvään lamaan juuttuminen osoittanut. Talouden ajauduttua umpikujaan, oli niin sanotun raskaan interventionistisen hyvinvointivaltion aika peruuttamattomasti ohi kaikkialla Länsi-Euroopassa.

Valtio-ohjauksesta markkinatalouteen

Alkutyrmistyksen jälkeen alettiin puhua varovaisesti tarpeesta uudistaa ensin julkisen sektorin omaa toimintatapaa, mukaan lukien sen ohjausideologia. Toiveena oli siirtyä raskaasta ”valtio-ohjauksesta” kevyemmän, markkinajohtoisen ohjauksen suuntaan. Philip Cernyn jo vuonna 1990 esittelemä muutos iskulausetyyliin ”hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon” (from welfare state to competition state) merkitsi suuren ideologisen käännöksen tekemistä ja uuden poliittisen kielen opettelua.

”Kilpailuvaltiosta” tuli ”hyvinvointivaltion” rinnalle vaihtoehtoinen suunnittelu- ja ohjausstrategia.

Avainsanoja olivat yksilön valinta, kilpailu, kilpailuttaminen, tuloksellisuus, evaluaatio, yksityistäminen ja ulkoistaminen. ”Kilpailuvaltio” tuli olemaan ”hyvinvointivaltion” rinnalla vaihtoehtoinen suunnittelu- ja ohjausstrategia. Samalla yksi asia tuli kaikille selväksi: Talouden poliittinen ohjaus ei ollut enää mahdollista pelkästään kansallisen politiikan keinoin, kuten se oli ollut vielä 1970-luvun lopulla tapahtuneessa onnistuneessa konsensushenkisessä elvytyksessä.

Päätelmiä aikakaudelta

Kansan suuresti arvostaman ”kansanpresidentin” Mauno Koiviston kahdentoista vuoden kaudelta jäi keskeisiä mullistuksia kokenut Suomi. Suomi oli kokenut historiansa pahimman talouslaman ja oli nousemassa sen jälkeen muuttuneena vähitellen taas jaloilleen. Valtarakenteissa pitkäikäiset hallitukset kuvastivat parlamentarismin vahvistumista. Enemmistöparlamentarismin vakiintuminen lisäsi eduskunnan ja hallituksen valtaa samalla kun tasavallan presidentin mahdollisuudet puuttua hallituspolitiikkaan vähenivät. Valtiosääntöuudistuksen eteneminen enteili lisää muutoksia eduskunnan, hallituksen ja presidentin valtakolmioon.

Enemmistöparlamentarismin vakiintuminen lisäsi eduskunnan ja hallituksen valtaa

Ulkopolitiikassa painopiste oli siirtynyt idästä länteen ja tiivis yhdentyminen muuhun Eurooppaan oli saanut alkunsa. Ulkopolitiikassakin pääministerin rooli oli vahvistumassa, mitä Koivisto itse piti terveenä kehityksenä varsinkin suhteissa Euroopan unioniin. Idänpolitiikassakin nähtiin suhteiden selkiintymistä. Etenkin uusien suhteiden luominen Neuvostoliiton seuraajaan Venäjään oli kylmän sodan loppuvaiheen merkittäviä tuloksia, samoin kuin Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen uudelleentulkinta syksyllä 1990 sekä Baltian maiden itsenäisyyden tunnustaminen.